Paloja

Leikkaisi palan pois. Antaisi itsestään.
Runnellaan tai leikataan nättejä siivuja. Tai paloja. Isoja ja pieniä. Sen mukaan miten haluaa jakaa. Kaikille yhtäpaljon. Eri kokoisina.

Jokaisesta ihmisestä jää jälki. Hyvä tai paha. Kaunis tai ruma. Jäljet muuttuvat ajan kuluessa. Niinkuin arvet, tai mustelmat muuttavat muotoaan. Väri haalenee.
Palat loksahtavat paikoilleen tai eivät. Mutta niitä ei saa yhdistettyä väkisin. Silloin aina toiseen sattuu. Astuu varpaille.
Jotkut ihmiset vain loksahtavat. Se on mieletön tunne. Vaikka heitä ei tuntisi. Silloin on ihan äärettömän vaikeaa olla palana, kun se toinen on joutunut antamaan itsestään jo pois. Täyttää sitä tyhjällä. Miksei aukkoja saisi olla? Ihminen on vajavainen. Ei täysi. Ja kaunis. Myös murtuneena.
Jos aikoo pitää kaikki palat itsellään ei ikinä voi saada sellaista täyttymystä.
-Onnellisuutta.

Syyllinen

Aiemmin ajattelin, että minussa oli jotain vikaa.
Siitä syystä lopetitte puhumisen, ymmärtämisen ja välittämisen. Lopulta lopetitte kaiken.
Ihmisten sanoin "katkaisitte välit". Oliko mitään välejä? Väliä ainakin. Minulle.
En enää usko siihen. Ei ole niin suurta vikaa, jonka perustella voisi tehdä näitä ratkaisuja.
Joskus oli epämääräisiä hetkiä, kun minulle ei puhuttu mitään. Tuntui, että ilmakin siinä kodissa oli niin raskas, että sitä oli vaikea hengittää.
Jotenkin oloni oli koko ajan syyllinen, vaikken tiennyt mistä se johtui. Syyllinen siihen, että halusin olla rakastettu? Toivottoman Syyllinen.
Lapsi rakastaa vanhempiaan, vaikka he eivät olisi biologisia. Ainakin lapsena. Siitä on riippuvainen. Rakastaa ja tulla rakastetuksi. Hyväksytyksi.
Tarvitsee huomiota, jotta pysyisi järjissään. Siksi kai minusta tuli järjetön.
Otit minusta sen rakkauden antamatta ikinä mitään takaisin. Siitä tullutta aukkoa on ollut vaikea paikata.
Minä haluaisin sanoa sinulle, että minusta tuntui ettet ikinä rakastanut minua. Pelkään vain, että ottaisit sen lauseen henkilökohtaisena voittona.
Oma voittoni on, että saan rakastaa. Saan tulla rakastetuksi. Ilman mitään vaatimuksia.

Hylätty kaupunki

Kun olin lähtenyt, en voinut käydä koko kaupungissa seitsemään vuoteen.

Se olisi tuntunut liian pahalle. Katseet, paikat, tiet. Kylmät hiet.
Kaikki olisivat muistuttaneet siitä, mitä olin kokenut. Se olisi satuttanut, tajuta Siellä, etteivät he välitä. Tai ainakaan halua välittää. Se on helpompi huomata kaukana niistä paikoista, joissa kuljin.

Viime kesänä kävin siellä ensimmäistä kertaa lähtöni jälkeen. Koko ajatus tuntui aluksi typerältä. Pikkukaupunki, josta monet olivat jo muuttaneet aikaa sitten pois. Ne, jotka olivat jääneet, olivat perheellisiä tai moniongelmaisia. Tai tuntemattomia. Lukuunottamatta kahta. Hyviä syitä käydä paikassa, joka ilman heitä olisi itselleni kaiken pahan alku.
Moottoritieltä kääntyessämme pikkutielle tunsin itseni ahdistuneeksi. Aivan kuin joku kuristaisi minua. Aloin miettiä, onko tässä mitään järkeä palata kaupunkiin, jonka haluaisin unohtaa.

Kävelykatu. Vanhan parkkialueen päälle oli rakennettu supermarketti. Asioita oli muuttunut. Minä olin muuttunut.

Kadulla näin sijaisvanhempani. Kahvilassa. Kuljin hitaasti ohi. Askel askeleelta, madellen. He näkivät kyllä. Eivät vain tahtoneet nähdä. Pulssini oli järjetön. Rintaa takova. Katsoin heihin. He käänsivät katseensa muualle. Kuin minä olisin yksi vieras muiden joukossa. En tiedä mitä odotin. Emmehän olleet missään tekemisissä. Ehkä minulle olisi riittänyt pelkkä Hei tai Moi. Se olisi ollut paljon. Heiltä.
Luin vuosi tapahtuneen jälkeen naistenlehteä, jossa joku oli kiteyttänyt ajatukseni paremmin kuin hyvin:
"Lapsensa hylännyt ei voi olla ehjä. Olen mielummin hylätty lapsi, kuin lapsensa pois antanut äiti."
Minulle on ihan sama onko minut hylätty alkoholismin vuoksi, tai sitten vain silkasta välinpitämättömyydestä. Minut on hylätty. Kahdesti. Ihmiset, jotka kutsu(i)vat itseään äideiksi.
Kutsun heitä unissani kylmiksi.