Hylätty kaupunki

Kun olin lähtenyt, en voinut käydä koko kaupungissa seitsemään vuoteen.

Se olisi tuntunut liian pahalle. Katseet, paikat, tiet. Kylmät hiet.
Kaikki olisivat muistuttaneet siitä, mitä olin kokenut. Se olisi satuttanut, tajuta Siellä, etteivät he välitä. Tai ainakaan halua välittää. Se on helpompi huomata kaukana niistä paikoista, joissa kuljin.

Viime kesänä kävin siellä ensimmäistä kertaa lähtöni jälkeen. Koko ajatus tuntui aluksi typerältä. Pikkukaupunki, josta monet olivat jo muuttaneet aikaa sitten pois. Ne, jotka olivat jääneet, olivat perheellisiä tai moniongelmaisia. Tai tuntemattomia. Lukuunottamatta kahta. Hyviä syitä käydä paikassa, joka ilman heitä olisi itselleni kaiken pahan alku.
Moottoritieltä kääntyessämme pikkutielle tunsin itseni ahdistuneeksi. Aivan kuin joku kuristaisi minua. Aloin miettiä, onko tässä mitään järkeä palata kaupunkiin, jonka haluaisin unohtaa.

Kävelykatu. Vanhan parkkialueen päälle oli rakennettu supermarketti. Asioita oli muuttunut. Minä olin muuttunut.

Kadulla näin sijaisvanhempani. Kahvilassa. Kuljin hitaasti ohi. Askel askeleelta, madellen. He näkivät kyllä. Eivät vain tahtoneet nähdä. Pulssini oli järjetön. Rintaa takova. Katsoin heihin. He käänsivät katseensa muualle. Kuin minä olisin yksi vieras muiden joukossa. En tiedä mitä odotin. Emmehän olleet missään tekemisissä. Ehkä minulle olisi riittänyt pelkkä Hei tai Moi. Se olisi ollut paljon. Heiltä.
Luin vuosi tapahtuneen jälkeen naistenlehteä, jossa joku oli kiteyttänyt ajatukseni paremmin kuin hyvin:
"Lapsensa hylännyt ei voi olla ehjä. Olen mielummin hylätty lapsi, kuin lapsensa pois antanut äiti."
Minulle on ihan sama onko minut hylätty alkoholismin vuoksi, tai sitten vain silkasta välinpitämättömyydestä. Minut on hylätty. Kahdesti. Ihmiset, jotka kutsu(i)vat itseään äideiksi.
Kutsun heitä unissani kylmiksi.