Kulkea tiensä päähän

Selaan sivuja. Niitä on satakaksitoista.
Opetella vuorosanat ulkoa. Saada päähänsä ne sanat, muistaa iskut. Ne sanalliset iskut, epätodelliset. Lyönnit tulevat niin nopeasti, etten aina pysy perässä. Siksi minulla kai jää usein jotain sanomatta. Jotain tärkeää. Nyt ei olisi varaa unohtaa.
Tämän käsikirjoituksen muokkaan itse, alku oli valmiina. Alku, joka usein löytyy lopusta. Siitä surullisesta. Se oli minun alkuni.
Keskikohtaa elän tässä ja loppu on vielä avoin. Eikö se jätä katsojalle aina eniten kysymyksiä, mutta samalla antaa eniten? Avoin loppu, toivottavasti vielä kaukana.
Jokaisesta tarinasta löytyy käännekohtia ja avainhenkilöitä, jotka tekevät juonesta kiinnostavan. Olen lukossa, tai sen takana. Enkä tiedä miten avainhenkilöt voisivat saada sen auki. Teette elämästäni kiinnostavan, vähän epävarman, mutta elettävän.
Alun hiljaisuus ennen esitystä. Jännitys verhon takana. Aina on se yksi, joka yskäisee katsomossa saadakseen rikottua hiljaisuuden. Kohta se alkaa.
Astun lavalle. Olen siellä rikki, kaiken yleisön edessä. En edes ole hauska, mutta ne nauravat minulle. Sanat tulevat suuhuni. Syljen ne ulos lauseina. Mennään eteenpäin. Sydän hakkaa. Kohta poistun. Ristiriitaista; en haluaisi olla tässä, enkä halua poistua. Koska tiedän, että se on loppu. Toinen hiljaisuus. Se mies katsomosta ei yski enää. Sydän takoo rintaani ja pala nousee kurkkuun. Minäkö? Katson varovasti muita. "Niin sinä". Pääni on tyhjä, en tiedä mitä tehdä. Naurukin on jo loppunut. Saan rikottua hiljaisuuden viimeisillä vuorosanoillani:
" nyt minun täytyy mennä. Isä odottaa. mutta kyllä minä pian tulen käymään. "