Määränpää - Päämäärä

Olet ollut yksin.
Joskus vielä meitä on kolme. Ei tarvitse olla enää yksin. Minunkaan.
Tulen kaipaamaan tätä aikaa. Luulen että Sinäkin. Sitä kun meitä oli kaksi. Luopumista minulle. Tästä ajasta, olla ainoa. Se aika tulee olemaan ohi. Alkaa matka kohti tasapainon sokkeloa. Mutkikasta, umpikujaista. Päämäärätietoista. Siitä tulee se ainoa. Yhteinen ainoa meille.
Se on sellainen tapa. Tottumus olla se ainoa. Jakamaton huomio.
Luulen, että tämä aika elämässä on tietynlainen harha. Totuushan löytyy kaurapuurosta. Ainoasta aamun hetkestä, jolloin olen yksin. Harhan ja oikean välissä kulkee ohut varjo. Lupaan kannatella Sinua, Meitä. Kohti määränpäätä. Sinun vuoro on illalla. Lepään sitten kuiskauksien keskellä. Ei uskalleta puhua ääneen. Voisihan herätä.
Voidaan sanoa näkemiin perjantain oluelle. Kuohu nousee lasinreunan yli. Kyllä me osataan nauraa ilman humalaa. Nauraa pienille asioille - kuten ryppyisille varpaille.

Kadotettu

Miksi en voi päästää irti?
Se tarkoittaisi, että hyväksyisin elämään ilman rakkauttasi. Minä rakastan Sinua. Edelleen. Täytyisi luopua siitä kuvitelmasta, että rakastat minua. Eihän Sinua enää ole. Ei tunteita, ei kehoasi, ei mitään. Olet maan alla. Mitä ihmisestä jää reilun kymmenen vuoden maassa makaamisen jälkeen? Minä en tahdo, en uskalla päästää irti.

Mitä ajattelit kun kuolit? Ehtiikö siinä ajatella muuta kuin, että nyt se tapahtuu. Viliseekö elämä silmissä ohi? Ehtiikö ajattelemaan ketä jää? Katua tekemisiään tai tekemättä jättämisiä? Sattuuko se? Paleleeko, tai maistaako jotain?

Olit muutaman päivän kuolleena asunnossasi, ennen kuin kukaan tajusi kaivata. Minä kaipaan. Jättikö postinkantaja jotain huomaamatta; kasautuivatko mainokset päällesi?

Muistan, kun kävimme luonasi ja osasin jo lukea. Otin jonkun aikakausilehden, jossa oli treffi-ilmoituksia tv-ohjelmaoppaan jälkeisillä sivuilla. Olit ympyröinyt niistä mielenkiintoisimmat. Otitkohan heihin yhteyttä? Kaipasit toista ihmistä. Vierellesi. Sitä, jonka kanssa luetaan iltaisin lehtiä ennen nukkumaan menoa, sitten suukko ja hyvää yötä. Sitä, jonka kanssa mietitään kauppalistaa, käydään marketissa ja viikonloppuisin kylässä tai tansseissa. Olla lähellä. Kokea huumaa. Sitä, joka tykkää Sinusta väsyneenäkin. Joka pitää viehättävänä ulkonäköäsi juuri heränneenä. Jolta kuulee lauseet joita muilta ei halua kuulla. Toivon ettet kuollut tietämättömänä siitä, että Sinua rakastettiin. Kaikesta huolimatta. Sellaista rakkautta ei olisi saanut lehtien ilmoitusnaisilta. Siskokin rakasti sinua. Eri tavalla. Hänellä on eri muistot meistä. Hän ei muista hubbabubbaa vaan sen nukkejutun. Se on sellaista rakkautta, jota ei voi tuntea ketään muuta kohtaan, kuin omaa isää. Sellaista, joka antaa kaikki anteeksi. Sellaista, joka ei lopu, ei häviä vaikka Sinä hävisit. Meidän elämästä.
Siitä jää sellainen ikävä, joka saa Sinut henkiin ajatuksissani. Ikävä, kaipaus, loputon huuto, tärinä käsissäni, tyhjä tunne, kuiskaus jollekin jota ei enää ole.
Ikävä joka kaipaa Sinua.

Tyttöjen välisestä ystävyydestä (part 1)

Hypättiin narua. Olin siinä aika hyvä. Niinkuin ruudussakin ja siinä kuminauhajutussa. Kannustettiin toisiamme, oltiin samassa joukkueessa. Pidettiin toistemme puolia, ettei ainakaan jäädä viimeiseksi valinnoiksi joukkuejaossa.
Kerrottiin salaisuudet. Siis kaikki. Semmosta asiaa ei ollutkaan mistä ei voinut puhua. Ei moralisoitu vanhempinakaan tekemisiä tai tekemättä jättämisiä. Sanoa sai, jos oli mielipiteitä. Eriäviäkin. Juteltiin tuntikaupalla yökylässä peiton alla. Nukuttiin vierekkäin. Haettiin aamuyön tunteina "jotain hyvää" syömistä. Kuunneltiin PekkaSauria. Ja niitä ihmisiä. Mietittiin, että onpa paljon ongelmia. Ei meillä ollut sillon.
PekkaSauri on jo lopettanut ongelmien puimisen radioaalloilla. Meille on tullut ongelmia. Isompia ja pienempiä. Meitä ei taida enää olla. On Sinä ja Minä. Sinun elämäsi, mistä ei voi enää puhua, koska se on täydellistä (paitsi siis ongelmistasi pitää puhua, minun pitäisi osata ratkaista ne..) ja Minun elämäni, josta kyllä voi puhua. Siis muustakin kuin sen epätäydellisyydestä. Joskus mietin yksinäni niitä hyviä puolia, koska olet niin tottunut juttelemaan kanssani vain huonoista. Tällaista ystävyyttä kutsutaan jossain paskaämpäriystävyydeksi. Minä olen se ämpäri ja sinulla on lapio. Toivottavasti tulee hyvä kakku.
Olisi oikeasti kiva, kun soittaisit. Kysyisit. Puhuttaisi muustakin kun siitä, miten menee? - Joo ihan hyvin..Sama kuin puhuisi säästä joka on pysähtynyt paikoilleen. En minä ole. Sisälläni kasvaa pieni myrsky. Tuulee.
Tai tulisit yökylään.
Ei taideta tuntea enää. Tai ollaan erilaisissa elämäntilanteissa. Joskus vaatisi ymmärrystä ja kiinnostusta ottaa toisesta selvää. Koskee meitä molempia.
Eri Kipu.

Taakka

Paljonko jaksaa kantaa surua mukana? Miksi ilot unohtuvat, mutta suru ei katoa. En voi päästää siitä irti. Se tuntuisi unohdukselta. Joitain asioita en halua unohtaa. Osaa en vaan pysty, vaikka kuinka haluaisin. Ehkä se osa minusta on enemmän vihaa. Suru tekee minut tällaiseksi. Osaan tuntea niitä sykähdyttäviä hetkiä, kun tuntuu ettei mikään voisi enää satuttaa minua. Suru on voimallista.
Eihän se niin mene. Aina tulee jokin. Kooltaan pienempi, merkitykseltään vähäisempi. Pieni suru.
Suru puserossa, hihansuuhun niistetty nenä. Tukkoinen olo, ja katkonainen hengitys. Märkä talouspaperi nyrkkini sisällä. Kyyneleet, jotka kirvelevät silmiä. Maistuvat suolaiselta.
En ymmärrä suruaika-käsitettä. Eikö se jatku läpi elämän?
Minulle ilmoitettiin Isän kuolemasta pari päivää tapahtuneen jälkeen. "istu alas", ja se vain sanottiin. En oikein ymmärtänyt sitä. Seuraavana päivänä meidän ei tarvinnut mennä kouluun. Käveltiin läheiseen valintataloon ja ostettiin pakastepitsat. En meinannut saada sitä alas. Syöminen tuntui hirveältä. Koko oleminen tuntui hirveältä. Lohturuokaa, joka tarttui kitalakeen kiinni. Silloin olisin halunnut tukehtua siihen. Perjantaina olin jo koulussa. Normaalisti. Vaikka koko tapahtuma muutti minua niin, etten ikinä tuntisi oloani normaaliksi. En enää menisi sunnuntaisin kylään. Kaikki loppui siihen. Minulta vietiin ihminen, joka ei ikinä näkisi mitä minusta tulee, minkä näköiseksi kasvoin ja mitä ajattelin hänestä. Ei oppisi tuntemaan minua, enkä minä häntä. Sitä en saa takaisin. Siitä tulee sellainen suru, jota en voi niistää, tai itkeä pois. Kuolema tappoi myös osan minusta. Tuntuu, että olen palasina, niissä paikoissa jota silloin oli, niissä hetkissä.
Olin kateellinen. Muilla oli isä, äiti, mummeja ja setiä, jotka pitivät heistä huolta. Tunsin, että jään paitsi kaikesta mitä muilla oli. Isänpäiviä ja Äitienpäiviä. Askarteluja kuvaamataidon tunneilla. Kelle minä oikein askartelin onnittelu-kortteja? Ihmisille, jotka pitivät minua taakkana. Olin taakka, josta piti päästä eroon. Nyt itse kannan sitä taakkaa, joka nostettiin reppuna selkääni, kun olin yksitoista.
Viikonloppuna kävelen jäälle, teen risunuotion. Paistan makkaran mustaksi pinnalta. Otan kupin lämmintä mehua ja lasken reppuni lumeen.

Kulkea tiensä päähän

Selaan sivuja. Niitä on satakaksitoista.
Opetella vuorosanat ulkoa. Saada päähänsä ne sanat, muistaa iskut. Ne sanalliset iskut, epätodelliset. Lyönnit tulevat niin nopeasti, etten aina pysy perässä. Siksi minulla kai jää usein jotain sanomatta. Jotain tärkeää. Nyt ei olisi varaa unohtaa.
Tämän käsikirjoituksen muokkaan itse, alku oli valmiina. Alku, joka usein löytyy lopusta. Siitä surullisesta. Se oli minun alkuni.
Keskikohtaa elän tässä ja loppu on vielä avoin. Eikö se jätä katsojalle aina eniten kysymyksiä, mutta samalla antaa eniten? Avoin loppu, toivottavasti vielä kaukana.
Jokaisesta tarinasta löytyy käännekohtia ja avainhenkilöitä, jotka tekevät juonesta kiinnostavan. Olen lukossa, tai sen takana. Enkä tiedä miten avainhenkilöt voisivat saada sen auki. Teette elämästäni kiinnostavan, vähän epävarman, mutta elettävän.
Alun hiljaisuus ennen esitystä. Jännitys verhon takana. Aina on se yksi, joka yskäisee katsomossa saadakseen rikottua hiljaisuuden. Kohta se alkaa.
Astun lavalle. Olen siellä rikki, kaiken yleisön edessä. En edes ole hauska, mutta ne nauravat minulle. Sanat tulevat suuhuni. Syljen ne ulos lauseina. Mennään eteenpäin. Sydän hakkaa. Kohta poistun. Ristiriitaista; en haluaisi olla tässä, enkä halua poistua. Koska tiedän, että se on loppu. Toinen hiljaisuus. Se mies katsomosta ei yski enää. Sydän takoo rintaani ja pala nousee kurkkuun. Minäkö? Katson varovasti muita. "Niin sinä". Pääni on tyhjä, en tiedä mitä tehdä. Naurukin on jo loppunut. Saan rikottua hiljaisuuden viimeisillä vuorosanoillani:
" nyt minun täytyy mennä. Isä odottaa. mutta kyllä minä pian tulen käymään. "