Vuoden viimeinen

Tunnistaisitteko itsenne täältä? Jos tajuaisitte että se olen minä. Mitä sanoisitte? Ajattelisitte? Pelottaisiko Sitä, kun Se lukisi mitä on tehnyt? Pelottaisiko teitä, kun tietäisitte mitä kodissanne tapahtui?

Uskaltaisittko kohdata minut?
En usko, enkä usko kohtaavani teitä. Ketään teistä. Teille on helpompaa antaa olla. Ajan kulua. Vuodesta toiseen. Madellen, kohti eläkettä. Kohti uutta, tai tuttua ja turvallista. Voitte elää mielikuvissanne, pitää Siihen yhteyttä, olla Sen tulevalle lapselle mummu ja vaari. Mummu ja vaari, jotka antavat tapahtua mitä vain. Likaisia lakanoita yöpaikassa. Ei hätää mummu kyllä ne pesee. Puhtaaksi, kuten omantuntonsakin. Eihän heidän oma voisi tehdä niin. Eihän? Alkaako se silloin uudestaan toisen elämälle? Kosketus, joka muuttaa koko vartalon kylmäksi, kalpeaksi. Kosketus, joka muuttaa elämän sisäiseksi kuolemaksi. Puutuneeksi ja lopulta tunnottomaksi. Ajatukset sekaviksi oikeasta ja väärästä. Se oli liian lähellä. Samaa perhettä. Toivon, ettei se saa omaa.

Askeleet uppoavat puolen metrin hankeen. Nilkat lumessa, villasukat makkaralla. Kenkä tarttuu lumen alle, joudun repimään sen irti sieltä. Sellaista on minun matkani. Lapaset haisevat märälle koiralle. Askeleet ovat raskaat, muttei niin raskasta kuin teidän hengityksenne. Syyllinen vinkuva ääni pihisee keuhkosta. Jossain kaukana teistä, minun on helpompi, vaikka puolen metrin hangessa. Ääneni ei enää värise puhuessani teistä. Sormet jaksavat kirjoittaa, kertoa kaiken. Myös Siitä.
Muistikuvani haalistuvat, kuin kassakuitti lompakossa, haljuiksi taakseni.

Joillakin On Unohdettavaa Liian Usein

Juhlapyhät ovat pahimpia.

Yhden joulun olen viettänyt yksin. Tein riisipuuroa. Kuuntelin naapurien kännistä mekastusta. Kävelin ulkona, vastaantulija kysyi minulta onko myöhäinen ilta vai aikainen aamu? En osannut vastata hänelle. Koira nuuskii jalkaani. Hymähdän. Se halusi merkata minut. Mies vetää koiran peräänsä ja jatkaa matkaa. Korviin sattuu kylmä tuuli. Pipo jäi kotiin. Paleltaa. Menen kotiini, suljen oven, sytytän kynttilän ja ajattelen, ei enää ikinä.

Leffojen ylisuuret krumeluurikuuset, joulusukka takan edessä roikkumassa, lapsia, perheitä, hyvää ruokaa. Uskonnolliset tapahtumat siitä kuinka muillakin on ollut jouluna köyhää. Majatalo. Mistä minä löytäisin tähteni, joka johdattaa minut sen viisaan miehen luokse joka kertoisi onko tässä mitään järkeä. Elämässä?

Vietän tulevan jouluni jo tutuksi tulleiden ihmisten kanssa. Se on ihan mukavaa, vaikka tunnenkin olevani ulkopuolinen. Olen onnellinen siitä, että heille se on yhteinen juhla. Yritän kestää ne muutamat päivät.
Hautausmaalla käynti tuntuu jotenkin kummalta. Sytytän kynttilän mutta en oikeasti pysty ajattelemaan kenelle. Tuntuu liian pahalle, enkä halua itkeä heidän luonaan. Uppoudun apu-lehtiin, tyhjänpäiväsiin juttuihin julkkisten lapsuusjouluista. Ei ainakaan tarvitse ajatella minkälaisia jouluja olen itse viettänyt. Perheessä ne olivat kai ihan normaaleja, vaikkakin ruokapöydässä luettu evankeliumi tuntui epäaidolta. Siltä, että näytetään kerran vuodessa toisille, että meillä on kaikki hyvin. Kuusi, ruoat ja lahjat. Voisin laittaa joulun boikottiin. Ehkä joulut olivat liiankin normaaleja, jotenkin jäykkiä. Teennäisiä. Milloin normaali muuttuu epänormaaliksi? Jossain korvieni välissä. Jossain sillä rajalla, jota en tiedä. Samalla rajalla, jossa minusta vietiin se osa. Sillä rajalla, josta en ole varma miten niin kävi. Epävarmuuden rajalla. Rakastivatko he minua?

Samusirkan joulutervehdys ja Lumiukko katsotaan lasten vuoksi. Vaikkei ne jaksa kumpaakaan seurata.
Olisipa kunnolla pakkasta ja hanki.
Voisin tehdä lumienkelin ja jäätyä maahan.

Sisko ja sen sisko

"Pärjääthän?" lukee tekstiviestissäni.
Vastaat että pärjäillään. Voit asua yksin. Se on hienoa. Toivon, että olet onnellinen. Toivoisin, että löydät kavereita. Sellasia jotka haluavat olla oikeasti kanssasi. Ei sellaisia, jotka haluavat käyttää sinua ja hyväuskoisuuttasi hyväkseen. Oikeita ystäviä. Ettet olisi niin yksin.
Nyt, kun hekin ovat muuttaneet pois. Mietin välillä kestätkö. Sattuuko sinuun, niinkuin minuun? Yhtäpaljon. Vai ymmärrätkö? Mitä muistat? Pystyisitpä kertomaan niistä minulle. Tiedän ettet pysty. Et voi edes muodostaa lauseita niinkuin minä.
Olet erilainen, muista myös että olet Erityinen minulle. Sisko. Samaa verta, olen pahoillani siitä ettei sinulla ollut yhtä hyvä tuuri kuin minulla. Syytän siitä äitiä. Miksi se teki sinulle noin?! Epäreilua, et saa sellasita elämää kuin minä. Olen onnekas. Kai.
Toivon, että saisit pitää sen työn. 4 tuntia. Saisit tekemistä, ajattelemista. Olla hyödyksi.
Niin itsekin haluat.
Tiedän, että yritykset ajattelevat hyötyä, mutteivät näe sitä sinussa.
Se on väärin.
Lähetän sinulle rahaa viisikymppiä. Se on junalippua varten. Että pääset tänne. Tehdään sitten jotakin mukavaa. Vaikka käydään elokuvissa.
Toin viime kesänä sinulle ruokaa. Huomasin, että jääkaapissasi oli vain valo. Huolestuin.
Onkohan sinulla rahaa ruokaan? "Pärjäillään" - oikeastiko?
Heitäkään ei kiinnosta. He jättivät sinut sinne yksin. Kunpa et olisi yksinäinen. Mietin joskus, että pitäisikö sinun muuttaa tänne, voisin vähän katsoa perääsi. Eihän pikkusiskon pitäisi. Mutta tiedän, ettei vieras kaupunki olisi sinulle hyväksi. Kuulut sinne. Siellä on edes tutut maisemat. Ja lähikauppa. Ja onhan siellä velipuoli. Minä en sitä tunne. Sinä tiedät, että se on Siwan kassalla töissä. Minua ei kiinnosta. En halua hänestä mitään. Meillä ole muuta yhteistä kuin äiti. Mitä hän ajattelee meistä? Hän joutui jäämään lastenkotiin, kun me saatiin perhe. Äidin ja isän toive oli, ettei meitä erotettaisi jos meidät sijoitetaan niin sitten samaan perheeseen. Se toive toteutui. Perheestä ei ole minulle jäljellä kuin sinä. Sinulla on vielä muita, onneksi. Tarvitset heitä enemmän. Sinua he eivät hylänneet. Ainakaan vielä lopullisesti.


Minun kohdallani on jo piste. Loppu. Ei onnellinen. Raaka. Ovi lukossa. Ei enää ikinä.

Tahroja paperilla

Dokumenteissa sanotaan, että olemme siskon kanssa joutuneet kokemaan paljon pettymyksiä elämässämme eikä enää olisi varaa sellaisiin. Ihan kuin hän, joka nämä asiakirjat on kirjoittanut olisi aavistanut jotain.
Siellä lukee myös, että itken, suorastaan huudan kaiken aikaa. Tämä johtuu ilmeisesti ihottumastani. Tekstistä puuttuu paljon osia, osa on peitetty piiloon, jättäen mustat palkit rivien väliin. Meistä on kirjoitettu yhteisiä papereita, joten siskon tekstejä en saa nähdä. Hänellä on oma versionsa, josta minusta kertovat asiat ovat peitetty.
Uskomatonta, miten tärkeiksi dokumentit ovat minulle tulleet. Ne ovat ainoa asia, todiste siitä, kuka olen ja kenen. Mitä minulle on tapahtunut ja miksi. Tuohon aikaan dokumentointi on ollut erilaista kuin, mitä se olisi nyt. Jos nämä kirjoitettaisiin nyt, tietäisin enemmän. Nyt minulla on nippu valkoisia papereita, joissa selviää osa taustastani. Uudesta perheestä niissä ei oikeastaan lue mitään. Eikä papereista selviä millaista elämäni on uudessa kodissa ollut. Se aika löytyy pääni sisältä. Muistan siitä paljonkin, minkä voisi oikeastaan jo unohtaa. Olen miettinyt miksi minulta myöhemmin ei kysytty mitään? Tietenkään en pienenä olisi osannut kertoa, mutta vanhempana, kun kasvoin siellä. Muistan, että joskus minulta kysyttiin jotain harrastuksiini liittyvää tai muuta vastavaa, muttei ikinä sitä millaista siellä oli asua, tai pelkäsinkö jotain. En tiedä olisinko uskaltanut näistä edes puhua. Olisin halunnut tietää mitä minulle olisi käynyt, jos olisin kertonut oikeita asioita elämästäni. Myöhemmin aikuisena olen miettinyt kertoisinko nämä asiat niille ihmisille jotka ovat vaikuttaneet sijoitukseeni jotenkin. Mutta olen päätynyt siihen, etten halua pahoittaa heidän mieltään. Voisi kai se olla aika syyttävääkin. Että teidän takia olen nyt rikki. Amputoitu, pahoinpidelty sisin.
Kaiken tapahtuneen jälkeen ihmettelen miten olen tässä. Elävänä ilman mitään lääkitystä. Katto pään päällä, mies, koti, työ, perhe. Normaaleja asioita, tavoitteita ihmisille. Olen saanut kaiken tämän, tapahtumista huolimatta. Se on mieletöntä.

Epäilys

Koska en muista asioita täysin ja ne ovat hämäriä muistikuvia, en välillä usko, että tämä on oikeasti osa minua. Olinko minä todellakin siellä, asuin, elin, monta vuotta sen jälkeen kun kaikki oli tapahtunut. Sekin asui, olin siihen yhteydessä vielä kun muutin pois, en tiedä miksi. Ehkä halusin hänen hyvittävän tekonsa minulle. Vaikka mikään ei olisi tuonut takaisin omaa. Menetys on liian suuri. Se vei minusta niin ison palan, joskus on todella vaikeaa myöntää itselleen tämä kaikki.

Olin menettänyt jo uskoni siihen, että joku voisi todella rakastaa minua, kaikesta huolimatta tällaisena. Siltikin välillä minulle pitää vakuutella sitä. Joskus se on vaan hankalaa uskoa. Ajattelen, että monet kaltaiseni kokevat samoin, miksi uskoa kun on jo monta kertaa tullut vasten kasvoja nyrkki, joka kertoo etten ole mitään. Todisteleminen käy hankalaksi kotona, tiedän, mutten osaa suhtautua muutenkaan. Loppuukohan se ikinä? Voisinko joskus vain olla, ajattelematta. Ajatteleeko Sekin sitä mitä teki minulle? Onkohan heillä ikinä minua ikävä? Minulla oli joskus, ja vieläkin ajattelen, että ajattelevatko he. Tai en tiedä onko se ikävä. Semmoinen tunne, outo, ei oikea kaipaus.

Vai olenko pyyhkiytynyt pois heidän muististaan?

Vesi vanhin voitehista

Saunajuomana limpparia, sillä pullo. Sisko kaataa sen vahingossa, tuli leikkien tielle. Ei se sen vika ole, mutta suuttumus kuitenkin. Meni nyt kaatamaan kaljan. Sisko kulkee seinien vierustaa, peläten mitä siitä seuraa. Uudessa paikassa ei seuraamuksia. Rätti lattialle, ettei parketti mene pilalle. Muuten kaikki hyvin.

Ihoni on täynnä ihottumaa, vaikka olen jo kasvanut. Taidan raapia sitä sen verran pahasti, ettei se lähde pois. Saunan jälkeen ihoon laitetaan rasvaa, ettei se kuivaisi pahemmaksi. Se kirvelee ja tuntuu viileältä. Kunnes se imeytyy ja ihoani polttaa. Arvet näkyvät edelleen käsissäni. Iho tuntuu nihkeältä, enkä haluaisi laittaa vaatteeita, kun ne takertuvat kiinni ihooni.

Pitkät hiukseni menevät takkuun, kun ne kuivataan pyyhkeellä. Kampa tarttuu takkuihin, ja päähäni koskee. Sata harjan vetoa. Sata kivuliasta harjan vetoa.

Jossain välissä lopetan saunassa käymisen muiden kanssa. Häpeän vartaloani, johon Se on koskenut. Vaikea ottaa edes vaatteita pois, jos joku näkee. En halua olla alasti niiden edessä. Sama juttu koulussa, liikuntatunneilla. Ne katsovat kuin tietäisivät, mitä on tapahtunut.
Tuntuu ruumilta, ei vartalolta. Halvaantuneena en liiku, en kykene siihen. Silmien edessä muiden arvosteltavana. Onneksi luokalla on tyttö, joka on minua pulleampi, pilkka kohdistuu useimmiten häneen, ei minuun. Menen siihen mukaan, jotta he eivät tekisi niin minulle. En kestäisi sitä tämän kaiken päälle. Ajattelen, etten ainakaan syö paljoa, ettei minusta tulee pulleaa. Koulussa otan maitoa ja näkkärin. "Syömään!" Kotona en syö enää mitään, koska olin jo syönyt koulussa. Minusta ei ikinä tullut pulleaa.

Suihku kuumalla. Vesi valuu käsistäni, jaloistani, viemäriin. Saippuaa paljon. Vaahdotan. Toistan kaiken. Lisää saippuaa, pesen sienellä, karhealla puolella. Sieni rikkoo ihoni, hankaan lujempaa. Värillinen puoli ei ole ihoani varten. Puhdas, putipuhdas. Pesen sen kosketuksen pois, sen sormenjäljet irti ihostani. Vesi värjäytyy verestä. Kirvelee.

Kuivaan pyyhkeellä. Laitan sen turbaaniksi päähäni. Puen päälle. Katson peilin. Siellä minä. Väsyttää.

Pää tyynyyn ja unta palloon. Hyvää yötä.

Painajainen

Kun katson alas, näen vain oranssinpunaista laavaa, olen ympyrässä, laavamontussa, reunalla. Reuna on juuri ja juuri kahden jalkani levyinen, juoksen kehää, jotakin karkuun. Tiedän, että se jokin saavuttaa minut jos en juokse. Kun katson taakseni en näe ketään. Ääni voimistuu askelaskeleelta. Hullu ääni, ei naurua, vaan jotain pelottavaa mistä en saa selvää. Juoksen lujempaa, hengästyttää, vilkuilen välillä taakseni, kun tuntuu että se ääni saavuttaa minut. Aina, kun katson taakseni ääni lakkaa, mutta tiedän että minun on päästävä sitä pakoon.

Jalkani lipsahtaa reunalta. Putoan. Tiedän, että kuolen kun putoan laavaan. Olen vasta lapsi, en halua kuolla, sydän jyskyttää, pudotus tuntuu ikuisuudelta. Laavaan osuessani menen sen läpi, se oli vain ohut kerros. Olen pimeässä, putoan edelleen, epämääräisiä kasvoja ilmestyy mustaan, en tiedä keitä he ovat. Heistä kuuluu se ääni. Ei naurua.. kunnes aloitan juoksemisen alusta. Tämä on kuin peli, jossa on monta elämää. Liian monta. Miten saisin tämän pelin loppumaan?

Herään. Kello on vasta puoli 11, täytyy saada uudestaan unenpäästä kiinni, huomenna on koulupäivä. Pyörin hikisenä sängyllä, hiukset ovat tarttuneet niskaan kiinni. Hengästyttää.

Mustaa. Erivärisiä palloja muodostaen kysymysmerkin. Alussa pilvi, jonka reunalta pitää hyppiä kohti merkkejä, yksi kerrallaan. Hyppymatka on aika pitkä. Joku ajaa minua takaa taas. Viimeisen vihreän pallon päällä huomaan, että sen jälkeen on talo. Koti. Sinne minun siis tarvitsee päästä ennenkuin saan tämän loppumaan. Hyppään viimesen kerran. Putoan mustaan taustaan. En ylttänytkään. Jalkani ovat maitohapoila kaikesta tästä. Itkettää, kun en onnistu. Mustassa näkyvät taas vieraat kasvot ihmeellinen ilme kasvoillaan ja se ääni voimistuu. Korviini sattuu. Pudotus kestää kauan. Kunnes olen taas punaisella aloituspallolla. En ikinä pääse talon luo.

Kotiin.

Väliinputoaja

Kunpa olisin kuulunut jollekkin. Kasvanut kiinni. En olisi nyt niin irtoNainen. En kuulunut äidille tai isälle, en heille jotka minut kasvattivat, en sosiaaliviranomaisille. Pudonnut johonkin väliin, joka ei kuulu kenellekään. Olisin ollut jonkun oma, jonkun joka todella olisi tahtonut.
Olen alusta saakka tiennyt, etten ollut heidän. Jotenkin se vaan tehtiin minulle selväksi. Ja jälkikäteen, helppoa se on nähdä. Omaa lasta ei ikinä hylättäisi. Ellei olisi jokin syy, eikä sellaista syytä olekaan.

Ihmettelin pienenä, miksei minulla ollut samaa sukunimeä. Vastasin joskus puhelimeen, heidän sukunimellään. Ihan kuin olisin ollut joku vaihde, ala-asteikäisenä.
On hirvittävää huomata, ettei kuulu kenellekään. Olen irrallinen. Se on aika yksinäistä.

Ajauduin sinne vanhempieni virheiden takia. Mietin joskus, millaisia virheitä itse tekee? En tahtoisi tehdä suunnattomia, ne jäävät pysyviksi, muiden elämään. Näin pysyviksi, etten pääse irti, vaikka haluaisin. Tulevat joka päivä vastaan, kun kirjoitan nimeni kassakuittiin, kun lehtimyyjä soittaa Anna-lehden tilausta äidille joululahjaksi, kun katson joka aamu itseäni peilistä pestessäni hampaita. Vaahto suupielessä. Sylkäisen, vaahto huuhtoutuu viemäriin. Kasvot tuijottavat silmästä silmään, että sinä olet. Mistä tullut, muttei kuitenkaan kerro mihin menossa.

Mitä minusta olisi tullut jos olisin jäänyt laitokseen? Olisiko elämäni onnellisempaa? Mitä, jos jokin muu perhe olisi halunnut minut? Oikeasti halunnut. Pitäisi vielä yhteyttä. Kiinnostaisi mitä minulle kuuluu. Olisi ollut joku jolle soittaa, kun tarvitsi apua. Joku seinä johon nojata. Olisi edelleen.

Silloin minulla olisi perhe, mutten olisi tässä.

Huomenna Uskallan Riittää Tällaisena

"What have I become
My sweetest friend
Everyone I know goes away
In the end
And you could have it all
My empire of dirt
I will let you down
I will make you hurt

If I could start again
A million miles away
I would keep myself
I would find a way"
-Johnny Cash: Hurt-

Mu(i)stelmia

Väkivalta. Valta. Fyysistä en ole paljoa kokenut. Muuta, kuin sen yhden vuoden. Se vuosi hallitsee minua edelleen. Ajantaju on hämärtynyt siitäkin. En muista kestikö se kuukausia, vai viikkoja. Muistan vain sen tunteen. Kuin joku tukehduttaisi ja repisi sisimmän irti. Eikä sillä ajalla ole väliä. Nythän se on ohi.

Ei se ole. Se elää edelleen, se tunne. Teot, niillä on pidempi aikainen vaikutus.
Sanoin joskus Sen tyttöystävälle, mitä Se teki. Eihän hän uskonut. Olen miettinyt miten joku voi sulkea pois ajatuksistaan asian, joka vaikuttaa kuitenkin niin paljon. Mietin, miten Sen viereen voi käydä nukkumaan, jakaa itsestään osia, seksuaalisia ja muitakin. Läheisyyttä. Miten voi? Kaiken sen jälkeen, kun olin kertonut. Voiko sitä vain ummistaa silmät ja ajatella, että valehtelin. Sehän on ainakin ollut usein todella hyvä manipuloimaan muita. Sen takiahan en itsekään pienenä pystynyt asioista sanomaan.
Olen myös miettinyt miten Se pystyy jakamaan oman elämänsä jonkun kanssa? Entä jos ihmissuhteesta tulisi vakava? Saisivat vaikka lapsia. Miten voisin olla vain hiljaa? Sehän olisi sama asia, kuin kaikki ihmiset joille olen kertonut ovat olleet; vaiti. En itse pysty siihen. En pysty katsomaan sivusta, vaikka olenkin kaukana. Jos, Se tekee sen uudestaan. Ja ihan varmasti tekeekin. En usko, että se on asia, joka jää yhteen kertaan. Eihän se minunkaan kohdallani jäänyt. Enkä usko, että se jäisi vain minuun.

Tulee seuraava. Sitä pelkään. Sen seuraavan vuoksi.

Tyhmyys on sokeaa

Kaavake. Rasti ruutuun. Yläaste.
Tunnetko itsesi joskus masentuneeksi? Rasti.
Onko sinulla paha olla? Rasti
Haluatko satuttaa itseäsi? Rasti.
Lopputulos: lääkäri kertoo näiden tunteiden olevan ihan normaalia tämänikäiselle.
Onko oikeasti normaalia tuntea näin? Vieläkin? Vartti ja kaikki on ohi. Kättelen. Olen terve. Itse en tunne niin.
On vaikea yrittää sanoa sanaakaan. Kaavake olisi kertonut minusta kaiken, jos sitä olisi vain luettu. Rohkeasti. Silmät pysyivät kiinni. Sokeita, joilla ei ole edes keppiä tai koiraa apunaan. On helpompi sulkea silmät, kun totuus on liian vaikeaa käsitellä. Niin minäkin teen.
Joskus näkee punaista, joskus mustaa. Silmän pyöreä kuvio heijastuu luomiin. Itku tuntuu kamalalta kurkussa. Hengitys ei kulje. Katkonaisia henkäyksiä, samalla toivoen, että ilma kulkee perille saakka.
Sulkeudun huoneeseeni. Myöhemmin vasta tajuan. Kaikki ihmiset, jotka tapasin silloin, tiesivät taustastani. Aikuisena myöhemmin ajattelen, että jos he tiesivät taustani, mikseivät he tajunneet? Kysyneet mitään? Jollain tavalla vaistosin sen heistä. Se oli joku katse, tai ele. Aikuisten lause sattoi jäädä kesken, kun tulin paikalle. En silloin yhdistänyt sitä minuun.
Miksi kaunistella totuutta? Yrittivät käyttäytyä siinä normaalisti. Senkö vuoksi että itse käyttäytyisin normaalisti? Siis ylipäätään käyttäytyisin.
Silti oloni oli kuin muovipussinsisäistä hengitystä - täysin normaalia.

Muistikuvia

Unohdin avaimet ja kahvikeittimen päälle. Muistan, kun yritän avata ovea, keittiön pöydällä. Metallinpala, joka päästäisi minut sisään. Soitto miehelle, se veloittaa siitä kaksikymppiä. Halpa hinta kodista. Sillä on pääsy sinne.
Unohtaa nimensä, ikänsä, menneisyyden. Mahdotonta.
Muistan kasvoja, ilmeitä, ääniä. Jollain tapaa pelottavia. En ole niistä mistään varma.
Ovatko muistikuvani oikeita?
Poltin käteni hellan levyihin. Oli talvi. Sankoon haettiin lunta ja käteni laitettiin sinne. Kirvelee. Itkettää. Huudan, en ymmärrä mitä tapahtui. Iho sormenpäistä lähtee. Kohta en tunne enää, kunnes..
Äiti lyö. Tunnen. Oliko se hän? En ole varma enää mistään.
Olen pieni, en lakkaa huutamasta lyömällä. Eikö hän tajua?
Nyt hänkin itkee.
Muistan myös toisen kerran, en tiedä onko se totta, vai tullut päähäni jostain unesta.
Olemme siskon kanssa kahden kotona. Minun on nälkä. Vanha vaippa tuntuu inhottavalta. Se on märkä, eikä ole paikoillaan. Minussa on ihottumaa, jota raavin. Kynsiäni ei ole leikattu pitkään aikaan. Huomaan, että kotona on jotain outoja ihmisiä nukkumassa. En haluaisi itkeä, etteivät he heräisi. Jotenkin he ovat pelottavia, haisevat kummalle. Hikisiä. Väsyn odottamaan, että joku tulisi auttamaan. Alan pitää ääntä. He nousevat ja korkkaavat pullon. Eivät he kuuntele. Auta. Mitään. Alkavat itse pitää ääntä, kovasti. En näe äitiä tai isää. Missä he ovat? Tarvitsisin heitä.
En muista enempää.

Unohdus, ei se ole niin vaarallista - joskus se voi pelastaakin.

Aika

Tunteja, viikkoja, kuukausia.
Kuinka kauan aikaa kuluu, jotta voin jättää kaiken taakseni?
Kulkea eteenpäin. Jatkaa.
Tekin teitte sen helposti. Unohditte, jätitte, taaksenne katsomatta. Puhumatta. Tutustumatta. Vaihdoitte paikkakuntaa, kuten minäkin vuosia aiemmin. Siellä teidän on varmaan parempi. Ei ole tuttuja seiniä muistuttamassa, minusta, kenestäkään. On minunkin helpompi hengittää täällä. Minun on parempi, vaikken pystynytkään jättämään ihan kaikkea taakseni.
Pieni sillanpolttaja.
Niinhän ei pitäisi, poltella nyt ylipäätään. Olen tehnyt paljon mitä ei pitäisi. En ole "yleisesti hyväksyttävä". Ei minun tarvitse. Riittää kun opettelen hyväksymään itseni.
Ajan mittaan, pieninä palasina.

Sade

Tähän on kasautunut kaikki.

Valuvat jokena rännistä alas. Puhdistavat asfaltin samalla minut, pikkuhiljaa.
Kenen vika? Isojen asioiden monimutkainen summa. Tässä. Hetkessä.

Minun ei enää tarvitse itkeä sinusta. Voit miettiä parinkymmenen vuoden päästä nämä samat ajatukset läpi. Miksi näin kävi? Olet silloin yksin, et ehkä yhtä yksin kuin minä nyt. Tuntemattomien ihmisten ympärillä. Tekonaurua. Hyvin hoidetut hampaat. Minulla, mitä sinulla?
Vanhus, vailla rakkautta. Nielee letkua, kylpytakki ja tossut eriparia. Huomenna syötetään lusikalla, keitto valuu pitkin suupieliä rinnuksille. Froteessa eilisen päivän kiisseli, tarttuneena.

Sinäkö siellä? Ilman minua.En tarttunut sinuun.

Se on Sinulle aivan oikein.

Mies

Huokauksen päässä. Siinä lähellä. Varovasti voisin yrittää koskettaa. Heräisit. En halua. Silmäluomet ovat kiinni. Et voi nähdä minua. Raskas hengitys. Pääsisinpä pääsi sisään. Haluaisinko edes? Voisin ehkä hetkeksi. Ihan uteliaisuuttani.
Ei tarvitsisi selitellä, ei sanoa ihan sama – kun ei se kuitenkaan ole.
Päinvastoin. Pääsisit minun pääni sisään. Riski. Onneksi olet vakuutusyhtiössä töissä. Tunnet meidät. Vakuutathan meidätkin, minulle?
Siksi laskujesi mukaan ei ole järkevää sitoutua. Ollaan vain. Olenkohan enää tässä, kun olet valmis luopumaan ammatistasi meidän suhteessa? Ymmärrän, ettei kaikkea voi saada kun haluaa. Kaikki aikanaan. Olen oppinut sen jo pienenä. Enkö silti saa olla kärsimätön? Mikä oikeus sinun on määritellä se aika, ylipäätään suhteen tila missä me kuljetaan? Olenhan minäkin tässä. Ääneti. Ja onko lopputulos edes se, mitä molemmat kuitenkin halusimme? Kumpikaan ei edes enää halua. Tuttua ja turvallista. En halua talloa vuosia vietettyä aikaa kengänpohjan alle. Se ei olisi sen arvoista. Vuodet ovat kuitekin suuri osa meitä. Kasvukipuja paljon, muutama rakko ja laastarikin tarvitaan. Ei mikään ole helppoa. Ei niin. Miksi kaiken jälkeen tästäkin tuli näin hankalaa?
Luomien alla on liikettä. Taidat herätä.
Keitän kahvit.
Huomenta.

Laiska, tyhmä, saamaton

Monesti. Hankalaa.
En saa aikaiseksi. En saa itseäni ylös sunnuntaisin sängystä. En pue päälle, en syö. Murot ovat pehmenneet lämpimään maitoon. Kelluvat pinnalla.
Katson kattoa, johon aurinko heijastuu sälekaihtimen välistä. En pysty tähän yksin. Enkä pysty tähän kenenkään kanssa. Sunnuntait ovat laiskojen juhlapäiviä. Minullahan on syytä juhlia. Serpentiini vain puuttuu. Vapaapäivä. Sunnuntait valuvat mitättöminä yöhön.
Kohta on jo maanantai.
Annan jonkin kuvan ihmisille itsestäni. Kuva on joskus teennäinen. Varsinkin jos emme tunne. Olenhan minä kaikkea sitä mitä näette. Iloinen, hauska, seurallinen. Teille, jotka osaatte katsoa lävitseni, löydätte kaiken muunkin sen sotkun seasta. Ääripäitä, heikkoa ja vahvaa, kaunista ja rumaa, sekavaa ja joskus harvoin jotain selkeää. Niitä kaikkia. Teistäkin niitä löydän. Joskus vain haluaisi olla. Tyhjää. Jos kertoisin nämä asiat, loppuisiko se tyhjänpäiväinen valittaminen? Ei.
Eikä lopu minultakaan. Olen antanut vihdoin itselleni oikeuden tähän. Minulla on sanottavaa, vaikka en sanoisi mitään ääneen. Ainakaan en myönnä. Lukekaa täältä. Katsokaa joka rivi, jokainen sana ja rivien välit.
Siltikin minulta jää jotain tärkeää sanomatta.
Siksi olen äänetön.

Rakas Itke, Ilman Ketään, Kuka Auttaa?

Oloni on usein epävarma seurassasi. Haluaisin olla se Paras. Ystävä.
En osaa sanoa oikeita sanoja, rohkaista, olla olkapäänä. Minuun Sinun kai pitäisi turvata. Olenhan turvannut Sinuun niin usein.
On varmaan kamala, yrittää, kun ei tiedä toisen ajatuksista. Niin minäkin ajattelen. Ollaan niin eri elämässä, vaikkakin samassa veneessä. En minäkään nojaisi katkonaiseen oksaan. Ymmärrän.
Riitänkö Sinulle?
En voi käsittää Sinun Surujasi. Ne ovat liian kaukaisia minulle. Suru on kuitenkin tässä, eri paketissa. Se on kuin joku, joka kuristaisi hengiltä. Molemmat nielevät limaa. Pidättävät itkua.
Kuitenkin haluaisin olla läsnä. Onpa vanhahtava sana. Pysytäänhän me aina tällaisina? Nuorina ja odottavina. Kumpikin omaa aikaamme. Menee viikkoja, enkä kuule Sinusta. Välillä pelottaa, ethän unohtaisi minua. Osaanhan muistuttaa itsestäni. Tiedän Sinulla on aina ovi auki minulle. Ainakin ikkuna.
Joskus pelkkä tavu, katse, tai hymähdys kertoo molemmille sen mitä ajattelemme. Se on aina yhtä hassua. Naurummekin alkaa samanlailla. Olen kasvanut kiinni Sinuun.
Se tuska, joka Sinulla on, löytyy myös minusta. Ei samalla tavalla tietenkään. Mutta muista että olen. Vielä olemassa.

Muuttuvaa

Ensin yksin. Pari huonekalua , lainaan saadut verhot, 26 neliötä. Erillinen keittiö, isot ikkunalaudat. Se oli kotini pari vuotta. Siltä se ei ikinä tuntunut. Kiinni jäänyt taikina leikkuulaudalla. Se odotti minua, kun tulin katsomaan Omaa Kotia. Jääkaappi sulanut lattialle. Lattialautojen väliin menvät leivän muruset. Jäävät kiinni. Olen irrallinen täällä.

Muutto. Opiskelijakämppä, pari itseriittoisaa ihmistä vieressä. Sängyt liian lähekkäin. Kuulen öiset alkoholin siivittämät limapusut. Kiihtyneitä huokauksia noin 10, kiljaisu ja sitten hiljaisuus.
Meistä tulee Jotain. Niin. Teistä.
Nuudelipussi on unohtunut lokerikkoon, ne syövät sen. Räkäistä naurua. Hyvää ruokahalua. Sitä kestää vuoden.
Jään paikkakunnalle. Teen töitä. Olen.
Tämä ei tunnu kodilta. On talo. Valkoinen, tai joskus ollut. Nyt sekin näyttää harmaalta. Laudoista rakennettu. Piha. Se kasvaa sammalta. Rappuset, betonia. Istun ja poltan aamun ensimmäisen ja illan viimeisen. Yksin. Ei ole aikaa muilla. Itse olen kuin neiti-aika katsoen viisaria, joka värähtää joka sekunti. Haluan enemmän. Tästä on vaikea lähteä pois. Kestää vielä vuosi, ennenkuin lähden. Tämä oli se väli, joka auttoi minut pois sieltä. Oli pakko päästä jonnekin. Anteeksi, että satuitte tulemaan vastaan. Tämän oli joillekin tapahduttava.
Ilman teitä en olisi tässä.
Ilman taloa minulla ei olisi ollut kotia.

Mitätön

Innoissaan. Minä pienenä. Syntymäpäivät. Kutsuin kaikki seitsemän ”kaveria”. Odotin heitä postilaatikon kulmalla. Puoli tuntia etuajassa. Puoli tuntia vielä sen jälkeenkin kun jäätelö on jo sulanut pöydälle.
Kukaan ei tullut.
Tuntuu yksinäiseltä. Söimme siskon kanssa jätskin ja kiikuimme vähän aikaa. Mitätön. Mitätön juttu, Mitätön minä. Se olisi ollut tärkeää. Odotin niin paljon. Ajattelin, ettei kukaan keksinyt lahjaa minulle, niin eivät tulleet ollenkaan. Olin toivonut liikaa. Leija olisi ollut kiva, mutta kivempi olisi ollut, että joku olisi syönyt jätskin kanssamme.
Innoissaan, seuraavanakin vuonna. Toisen syntymäpäivillä. En osaa leikkiä niiden kanssa. Olen rikkinäinen, samoin liian laiha paperinukke lattialla. En samaistu heihin. En ole onnellinen.
En kuulu mihinkään.

Hirmutekoja

Vuosia sitten yritit saada minut puhumaan jollekin tätille terveyskeskuksessa. Siitä ei oikein tullut mitään. Itse et yritänyt saada minuun yhteyttä, vaan sysäsit sen toiselle. Luulitko todellakin, että puhuisin ihmisille, joka tuntee sinut? En kertonut hänelle mitään. Enkä sinullekaan, et kysynyt. Et itse kertonut minulle mitään. Lopulta kävin siellä yhden talven. Velvollisuudesta.

Talo oli aika hiljainen. Kunnes kasvoin. Sen jälkeen lopetit vähäisetkin puheesi minulle. Minusta tuli äänekkäämpi. Oliko tarkoituksesi saada minut tuntemaan mahdollisimman yksinäiseksi? Onnistuit.
Eihän näitä asioita voi edes sanoa ääneen. Joskus leikin, että puhun unissani. Kerroin kenet haluasin talosta pois. Lisäsin sen vielä siihen loruun: ”puh, pah, pelistä pois!” Sitten tulit alakerrasta sanomaan minulle, että nyt hiljaa. ”Mitä sä tuommosia?” Kai sekin oli yksi niistä kerroista, kun yritin sinulle kertoa. Et vain kuunnellut. Et halunnut. En minäkään haluasi tietää, jos olisin synnyttänyt hirviön. Jollain tasolla tiesit. Muuten et olisi kysynyt. Kunpa saisin sinut nyt hetkeksi istumaan, sidottuna, suu teipattuna. Kertoisin sinulle, joka ikisen kerran. Täsmällisesti, yksityiskohtia säästelemättä. Sinä vain suljit silmäsi. En usko, että pystyn koskaan antamaan sitä anteeksi.
Ne on tekoja, joiden vuoksi ihmisiä istuu vankilassa. Tekoja jotka veivät minulta itseni, arvostukseni, lapsuuteni, kyvyn nauttia pitkäksi aikaa. Tekoja jotka ovat muokanneet sisäisen kuvani vääristyneeksi. Jollain tapaa ne ovat saastuttaneet minut, enkä saa sitä pois itsestäni. Tekoja, joiden pitäisi jäädä tekemättömiksi. ”perheen” sisällä tehtyjä asioita, joita ei saa pois. Niistä teoista syntyy nyt sanoja. Sanoja, joita en ikinä uskonut sanovani ääneen.

Sisin

On pelottavaa tuntea samat tunteet kymmenien vuosien päästä. Ne eivät ole muuttuneet mihinkään. Kädet ovat kylmät ja kosteat hiestä. Puristan ne nyrkkiin, jotta tärinä lakkaisi.
Huudan ääneti.
Onko jossain joku, joka käsittää millaista on olla olemassa – olematta.
Yritän löytää sisällön. Tarkoituksen ääriviivat ovat tässä. Itse olen ne kaivanut.
Jostain, mitä kutsutaan kai sisimmäksi.

Veri

Tukehdun. Painan kasvoni tyynyyn. Se saa kestää kaiken sen vihan. Olette saaneet minut vihaamaan itseäni. Haluan pois. En uskalla. Vihaan itseäni enemmän. En vain pysty. Jos, se ei onnistuisikaan joutuisin kestämään seuraukset. En tiedä mitä sen jälkeen tapahtuisi. Osaanko kuolemaa pelätä? Ovathan kaikki minulle rakkaat ihmiset kuolleet tai kadonneet pois. Osa heistä on kokenut sen. Ei se niin paha voi olla. Voiko? Olen jäänyt tänne. Minut on unohdettu. Miksi te ette voineet huolehtia minusta? Minulla olisi ollut enemmän yhteistä teidän kanssanne. Veri.
En löydä enää syytä.
Olin 11-vuotias, kun suunnittelin tappavani itseni. Päivänkin olin jo päättänyt, mutten tekotapaa. Päivä tuli, enkä ikinä tehnyt sitä loppuun saakka. Uskoin silloin, etten kuitenkaan elä yli parikymppiseksi.
Elän.
Se liikkuu ranteellani. Painan sitä. Miksi otin sahalaitaisen? Piilotan sen tyynyni alle ja käyn nukkumaan. Viimeisenä ajatuksena huomenna otan sen, minkä terä on sileä. Se on lahjani. Täytänhän huomenna 12.

Hippuja

Minulle olisi pitänyt kertoa enemmän. Tahdoin päästä pois, mutten uskaltanut. Entä jos jossain olisi huonommin? Mihin ylipäätään joutuisin? Eikä minulla ollut varaa kärsiä enempää. Tässäkin on jo riittävästi. Olen miettinyt miksi minulle ei oikastaan kerrottu. En varmaan koskaan kysynyt. Nyt kun haluaisin tietää, saan pari aa-nelosta tekstiä ja se on siinä. Sieltäkin on hävinnyt minulle arvokkain. Kirje. Sitä ei koskaan löytynyt. Dokumentit on kirjoitettu varmaankin sillä ajatuksella, etten koskaan lukisi niitä. Hävettää heidän puolesta. Teksti on jotenkin... Ihan kuin sen olisivat kirjoittaneet henkilöt, joiden pitää tuntea itsensä tärkeämmiksi ja paremmiksi. Varmaan he tunsivatkin. Eipä ihme. Silti se loukkaa minua.
Lopulta en edes tiedä kuinka tähän jouduin. Paljon sellaista, jolle en itse voinut mitään. Vaikeinta on ollut pysyä hengissä. Ja järjissään. Enkä vieläkään aivan osaa sitä. Vaikeaa on ollut myös yrittää antaa anteeksi. Pystyä jatkamaan. Kääntää selkä. Unohtaa.
Minulta vietiin alusta jolle olisi voinut kasata edes jotain. Jouduin aloittamaan tyhjästä. Miten ylipäätään ihminen voi rakentaa omaa identiteettiään tietämättä oikeastaan mitään? Palasia, jota liimailen yhteen aina, kun vain voin. Kunpa saisin edes pienen hipun jotakin, joka voisi pitää sen kasassa. Niitä hippuja on naurettavan vähän.
Muistamattomuus on ollut varmaan oma pelastukseni, mutta samalla se on vienyt minulta tärkeän osan siitä mitä olen. Jos saisin kertoa itselleni, matkustaa vähän taaksepäin. Rohkaisisin. Et tähän kuole. Etkä vielä siihen seuraavaankaan.
”Maasta se pienikin ponnistaa” – kuopasta vähän hankalammin.

Kiitos

Et tainut itse tietää silloin. En minäkään uskonut. Meistä on tullut läheisiä. Sinä olet yksi niistä Syistä miksi kirjoitan tätä.
Kun olit hetken pois, luonani kävi toinen. Osasin kertoa oikeat sanat; kaikki hyvin, kivaa kuuluu. Niinpä.
Sinulle en varmaan koskaan sanonut, että hyvin menee. Tiesit sanomattakin, että se on silkka mahdottomuus. Olin helpottunut, kun palasit. Varmaan huomasit, etten nähnyt sitä toista niin usein. En halunnut, tai osannut. Toisaalta se tuntui typerältäkin. Kuluttaa hänen aikaansa tyhjänpäiväiseen rupattelemiseen. Keitin kahvit. Halusin olla kohtelias. Olisi ollut varmaan paljon muita, jotka häntä olisi tarvinnut.
Vaikka enhän Sinullekaan tainut paljoa puhua. En osannut.
En pysty vieläkään kertomaan kaikkea Sinulle. Aina kun yritän aloittaa, pala nousee kurkkuun. Olet nähnyt liian läheltä. Tunnet ne ihmiset. Minusta tuntuu, että Sinun kuuluu silti tietää. Olen velkaa Sinulle oman totuuteni. Kolikollahan on kaksi puolta. Tässä niitä on liian monia. Näin ajateltuna olen hemmetin rikas.

Yritän selvittää omani Sinulle, niin ymmärtäisit helpommin miten tähän on tultu. Alan vihdoin ymmärtämään itse, että ilman näitä asioita en olisi nyt täällä. Tässä. Pikkuvikaa korjaillessa. Niin päivät kuluvat.
Pelottaa ajatus, että tietäisit nämä kaikki. Muuttuuko kuvani Sinun silmissä? Enkä ainakaan halua loukata tai satuttaa Sinua ajatuksillani. En ketään.
Työssäsi kuulet varmasti paljon pahempaa. Olinhan Asiakas. Ei mikään perinteinen ”Kiitos ja Näkemiin”. Pidät puoliani. Tiedät, etten halua heidän tietävän. Kiitos siitä. Se on ollut korvaamatonta. Sellainen luottamus.
Olen sanonut joskus Sinua vara-äidikseni. Olet ollut enemmän Äiti minulle sen aikaa mitä ollaan tunnettu, kuin ikinä ne kaksi muuta. Tunnet minut, he eivät. Toinen ei edes ehtinyt tutustua. Toinen sanoi sopimuksen irti. Tässä tuntee itsensä vähän puhelinliittymäksi. En tule ikinä ymmärtämään miksi minut hylättin uudelleen. Ensimmäisen olen itselleni perustellut. Sairaus. Toiseen en keksi mitään syytä. Olen katsonut peiliin. En voi olla se syy. Olethan Sinäkin jäänyt, vaikkei Sinun olisi ollut pakko. Ne ovat vain sellaisia valintoja. Olen todella onnellinen siitä, että valitsit minut.

Ä I T I

Älyttömän Itkuisia Tilityksiä Itselle.
Eihän minusta tule sellasta?
Tulisiko minusta edes äitiä? Olit ainakin hyvä huono esimerkki. Yrittäisin edes kantaa vastuuni. Laittaisin asiat tärkeysjärjestykseen.

En panisi puolta kaupunkia. Onkohan minulla muitakin kuin siskoni? En kestäisi sitä.
Alkoholi, vai elämä? No, jos ei oma niin edes lapsen elämä. En voi välillä uskoa, että olen oikeasti sinun ja isän hauskanpidon seurausta. Tuntuu, että minut on vain laitettu tänne. En toisaalta haluasi edes olla samoista geeneistä. Enkä tiedä uskallanko koskaan ottaa sitä riskiä, että siirrän nämä johonkin seuraavaan. Uusi ei olisi sitä ansainnut. Olisiko edes yhtä ”onnekas” kuin minä? Varsinkin, kun minulle ei edes kerrota. Jos minussa onkin joku periytyvä sairaus? Piilee ihoni alla. Likaiset soluni. Uudelle on kyllä jo nimikin valmiina. Olisi se tyttö tai poika. Olen minä sitä miettinyt. Taidan vain pelätä liikaa.

En koskaan nähnyt sinua, luulin ettet tahdo nähdä. Miksi siihen meni yli 6 vuotta ennenkuin yritit ottaa meihin yhteyttä? Sitäkään ei muuten kerrottu meille. Luulin, että olit unohtanut.
Tulit isän hautajaisiin. Siellä näin sinut. Olit minua puoli metriä leveämpi, muutaman sentin lyhyempi. Haisit viinalle. Itkit. Halasit minua. En ymmärtänyt.
Kiitos.
Kiitos siitä, ettet juonut kun odotit minua. Vain, kun imetit. Minusta tuli ”helppo” ja ”normaali”.
Vihaan sinua, koska siskoni ei ollut yhtä onnekas. Vihaan sinua, koska tuntuu ettet edes yrittänyt. Tai olisitpa yrittänyt edes vähän enemmän. Olisit jättänyt alkoholin, saattaisit olla hengissä. Sitten voisimme ehkä jutella. Et olisi juonut itseäsi hengiltä.
Tästä syystä minun lasini on aina puoliksi täynnä, ei ikinä tyhjä.

Janottaa.

Turvavyö

Muistan, kun tulimme siskoni kanssa kylään. Ensin halattiin ja odotettiin, että kuljettaja menee pois. Otettiin lelukoppa esiin vaatehuoneesta. Se oli painava. Sain levittää kaikki lattialle. Yhdessä kerättiin pois. Siellä missä asuin, keräsin itse. En jättänyt ruokaa lautaselle, enkä kertonut kaikkea heille. En halunnut meidän hetkien ikinä päättyvän.
Sinulla oli vaaleanharmaa muovimatto. Muutamasta kohtaa ruskea, tupakalla poltettuja reikiä. Nukuitkohan ja se tipahti sormiesi välistä? Niin varmaan. Onneksi ei käynyt kuinkaan. Vielä.
Opettelin tekemään Sinulle sätkiä. Semmoisella koneella, jossa oli turvavyötä ja pari rullaa.
”tuu-tuu-tupakkarulla” Hymyilen. Tein niistä parempia kuin Sinä itse. Omasi kapenivat loppua kohden. Minun oli tasaisia pötkylöitä. Tein niitä joskus Sinulle varastoon. Ensin leikittiin, sitten kioskille, lopulta puistoon. Takaisin Sinulle, syötiin ja pian aika loppuu.
Siskoni tahtoi jonkun nukkejutun, joka taisi maksaa yli 20 markkaa. Koitin vihjaista hänelle, ettei ottaisi sitä. Oli se liian kallis. Valitsin hubbabubbaa. Se ei onneksi maksanut kuin pari markkaa, niin Sinullekin jää rahaa. Vaikka tiesinkin mihin se lopulta menee. Puistossa oltiin varmaan tunti. Sitten mentiin takasin luoksesi. Sinua varmaan väsytti. Olisitpa vielä vähän aikaa jaksanut. Oli kivaa. Kuljettaja hakee meidät pois. Vilkutan, vaikket enää näe.

I S Ä

Tykkäsin isästä. Rakastin. Niin paljon, kun lapsena jotakin voi rakastaa.
Näin liian vähän. Kerroin vielä vähemmän. En osannut osoittaa, enkä sanoa. Nyt jos lukisit tämän, tietäisit. Jos saisin sanoa vain yhden sanan se olisi ”selvisin”.
Selvisin kaikesta huolimatta. Siitä mitä Se teki. Se, mitä itse tein. Siitä, etten halunnut selvitä. Siitäkin. Jollain tavalla se kai on Ihme.
Arvostin sitä, että näit meitä kerran parissa kuukaudessa aina jaksamisesi mukaan. Saatiin valita makaronia ja lihapullia vai nakit ja muusi. Annoit vaihtoehtoja ja tilaa hengittää. Näytit sen että rakastat. Niin minäkin sinua. Vieläkin.

Dokumenteista näkee, ettet ollut niin kiva äidille. Taisit lyödä. Silloinkin, kun olin vielä mahassa. Tiedän, ettet halunnut satuttaa minua, tai ainakin haluan niin uskoa. En tunnista sinua teksteistä. En voi uskoa, että se todellakin olit sinä. Dokumentit itkettävät. En halunnut uskoa sinusta kuin hyvää.
Siellä lukee myös, että siskoni näki sinua kuolemaasi saakka. Totta, enhän tullut viimeiseen tapamiseen ja sen jälkeen olitkin jo poissa. En tullut, koska minulle asia esitettiin niin, että selvittelette siskoni asioita. En halunnut tunkeilla. Jälkeenpäin voi sanoa, nyt harmittaa. ”koskaan ei voi olla liian myöhäistä”- voi olla, nyt on. Sinä et selvinnyt. Humalasta. Elämästä.
Siellä lukee myös että kävimme lähikuppilassa kanssasi ja jonkun mitään-tietämättömän kommentti oli ”se ei tuntunut kivalta”.
-"Ei tunnu kivalta."- Kyllä minusta tuntui. Joit aina kupillisen aamusta asti seissyttä kahvia ja me saatiin puoliksi omenalimonadi. Se on muuten vieläkin hyvää. Se muistuttaa minua sinusta. Ja kyllä hemmetti tuntuu Hyvältä.
Olin tarpeeksi pieni, etten muista asioista paljoa. Toisaalta se on hyvä, muistan paljon hyviä asioita. Huonommat unohtuvat, jos ne ikinä päässäni ovat olleetkaan.
Joskus pääsimme kokeilemaan Sinun luonasi yökyläilyä. Se ei mennyt kovin hyvin. Taisin pissata sänkyyn. Anteeksi siitä. Sen jälkeen me ei päästy enää luoksesi yöksi. Vannon, että olisin osannut käydä vessassa ja osannut olla kunnolla. Mutta minulta sitä ei kysytty. Ei annettu toista mahdollisuutta - Meille.

Se

”onko kukaan meistä tehnyt sinulle jotakin pahaa?”
Taisit tietää jo vastauksen. Kirkkain silmin saan sanotuksi epävarman ein. Ole hyvä, siinä Sinulle puhdas omatunto. Oletpahan ainakin kysynyt. Nyt kun löydät mökiltä 15 vuotta vanhoja muistivihkoja, näet ajatukseni. Kuka se oli ja mitä se teki. Siellä ne lukee. Pelottavaa. Niin minustakin sunnuntaisin kun te katsoitte saksalaisia dekkareita alakerrassa.
”Kerron tästä”, sanoin. –”Luuletko että kukaan sua uskoo”. Niin ei tietenkään, enhän ole Sinun omasi. Se on. Häviän tässäkin. Luulen että minun pitää mennä naimisiin sen kanssa. En halua. Olisin halunnut valita itse. Silloin en vielä ymmärrä. Tahdon aina hänen huoneeseen nukkumaan. Luulen että minun täytyy. Mutta sitten Se meneekin pois. Nukun siellä patjalla yksin. En voi mennä huoneeseenikaan kun siellä kuuluu se ääni. Varovainen kuiskaus, joka käskee ottamaan yöpuvun pois.
Pakenen. Se ei tee sitä enää.
Luen dokumenteista yli 10 vuotta tapahtuneen jälkeen. Minulla on unihäiriöitä ja olen levoton. Siellä lukee että ne johtuu äidistäni. Ei johdu. Ne johtuu Siitä. Sitten Se vielä sanoo pitkien sairaalakokeiden jälkeen että ymmärrätkö kuinka paljon rahaa tuollaisiin tyhjänpäiväisiin tutkimuksiin on mennyt. ”Käyttäydy normaalisti”. Halusin, että ne lääkärit tutkivat ja näkevät mikä minun on. Ettei minun tarvitse kertoa. Kuitenkin joudun takaisin laitokseen jos kerron. Eivätkä he nähneet. Eihän kukaan. Nyt kun usean vuoden jälkeen olen kertonut harvoille, niin eivät hekään usko. En jaksa enää todistella.
Kysyin Siltä, miksi hän teki niin. Sain vastaukseksi ankean en tiedä. Harmittaa, olisin halunnut syyn. Vaikka tiedän ettei sellaista syytä olekaan mikä kelpaisi minulle. Ei enää.
Kaikestahuolimatta tästä oli tullut kotini.
Löydän sen nyt etuovesta.
Tekisi mieleni kertoa että tuossa huoneessa pelkäsin. Ja tuohon seinään jäi sormistani jäljet, kun minun oli huono olo. Raavin sitä. Nyt se on paneloitu piiloon.
Voisiko joku piilottaa minutkin?

Hajallako?

Koskaan en ole ymmärtänyt miksi lopetit puhumisen minulle. Aamulla väsynyt Huomenta ja illalla viimenen Öitä. Tylyä. Kaduttaa koko lause muutama vuosi aiemmin hiljaisen epätoivon äänellä, ”haluaisin olla kuin Sinä”. En halua, en todellakaan. Ilman minkäänlaista omaatuntoa, tai empatiaa. Sanoin sen siksi, että olisin saanut edes pienen huomionosoituksen, halaus ei olisi maksanut mitään. Nyt maksan itse siitä ettet osoittanut mitään lämpöä minulle. Miksi edes halusit minut? Olin varmaan hyvä bisnes. Oksettaa tuollainen. Näen jo oranssinkeltaisen nesteen täynnä palasia pöntön vesirajassa. Tulee pian huono olo.

Sinä jonka piti olla minulle turva. Nyt en edes tiedä mitä turvallisuus on. Tehän olette ammatti-ihmisiä. Neuvotte muita miten tehdä kun tulee vaikea paikka. Taisin olla liian vaikea. Toinen puhuu monille ihmisille anteeksiannosta. Minulle ette kuitenkaan ole antaneet anteeksi mitään. En minäkään vielä Teille. Ehkä joskus, anteeksiantaminen kuulemma keventää. Veisikö se pois minulta 10 liikakiloa?

Sen jälkeen kun lähdin, tein kaikki mistä varoitit tai kielsit. Elin vankina ja pääsin pakoon. Vapaus. Senkö piti tuntua turvalta. Väärin. En voi olla turvassa edes itseltäni. Pienenä näytin siskolle veriset ranteeni. Ehkäpä hän sanoisi Sinulle jotain. Ehkä sitten ymmärtäisit, että jokin on vialla. Enää ei tunnu kovin helpolta.

Olen hajalla. Silloin enemmän, nykyisin vähemmän. Hän vain katsoi minuun eikä ikinä kertonut Sinulle. Mutta eihän Sinua olisi kiinostanutkaan. Sanoit ettei rakkautta voi näyttää ostetuilla tavaroilla, kun halusin ponin. Se oli sellainen jonka häntä oli sateenkaarenvärinen muuten vaaleansininen ja suuret ihanat silmät. Minäkin haluan sellaiset silmät. Omani ovat punaiset kun katson peiliin, olen taas itkenyt. Kyllä tiedän, että kuulit. Et tullut lohduttamaan. Tajusin, minun on pärjättävä yksin.

Dokumentoinnista kyllä näkee miten helppo tapaus olin verrattuna siskooni. Eihän minusta ole kuin pari hassua sivua, hyvin sillä tytöllä menee. En tiedä miten siskollani. Eihän se minulle kuulu. Hänestä sentään on jotain mustaa valkoisella. Nyt jos kuolisin minua ei olisi kuin pari sivua. Koitan näin saada niitä sivuja lisää.