Vuoden viimeinen

Tunnistaisitteko itsenne täältä? Jos tajuaisitte että se olen minä. Mitä sanoisitte? Ajattelisitte? Pelottaisiko Sitä, kun Se lukisi mitä on tehnyt? Pelottaisiko teitä, kun tietäisitte mitä kodissanne tapahtui?

Uskaltaisittko kohdata minut?
En usko, enkä usko kohtaavani teitä. Ketään teistä. Teille on helpompaa antaa olla. Ajan kulua. Vuodesta toiseen. Madellen, kohti eläkettä. Kohti uutta, tai tuttua ja turvallista. Voitte elää mielikuvissanne, pitää Siihen yhteyttä, olla Sen tulevalle lapselle mummu ja vaari. Mummu ja vaari, jotka antavat tapahtua mitä vain. Likaisia lakanoita yöpaikassa. Ei hätää mummu kyllä ne pesee. Puhtaaksi, kuten omantuntonsakin. Eihän heidän oma voisi tehdä niin. Eihän? Alkaako se silloin uudestaan toisen elämälle? Kosketus, joka muuttaa koko vartalon kylmäksi, kalpeaksi. Kosketus, joka muuttaa elämän sisäiseksi kuolemaksi. Puutuneeksi ja lopulta tunnottomaksi. Ajatukset sekaviksi oikeasta ja väärästä. Se oli liian lähellä. Samaa perhettä. Toivon, ettei se saa omaa.

Askeleet uppoavat puolen metrin hankeen. Nilkat lumessa, villasukat makkaralla. Kenkä tarttuu lumen alle, joudun repimään sen irti sieltä. Sellaista on minun matkani. Lapaset haisevat märälle koiralle. Askeleet ovat raskaat, muttei niin raskasta kuin teidän hengityksenne. Syyllinen vinkuva ääni pihisee keuhkosta. Jossain kaukana teistä, minun on helpompi, vaikka puolen metrin hangessa. Ääneni ei enää värise puhuessani teistä. Sormet jaksavat kirjoittaa, kertoa kaiken. Myös Siitä.
Muistikuvani haalistuvat, kuin kassakuitti lompakossa, haljuiksi taakseni.

Joillakin On Unohdettavaa Liian Usein

Juhlapyhät ovat pahimpia.

Yhden joulun olen viettänyt yksin. Tein riisipuuroa. Kuuntelin naapurien kännistä mekastusta. Kävelin ulkona, vastaantulija kysyi minulta onko myöhäinen ilta vai aikainen aamu? En osannut vastata hänelle. Koira nuuskii jalkaani. Hymähdän. Se halusi merkata minut. Mies vetää koiran peräänsä ja jatkaa matkaa. Korviin sattuu kylmä tuuli. Pipo jäi kotiin. Paleltaa. Menen kotiini, suljen oven, sytytän kynttilän ja ajattelen, ei enää ikinä.

Leffojen ylisuuret krumeluurikuuset, joulusukka takan edessä roikkumassa, lapsia, perheitä, hyvää ruokaa. Uskonnolliset tapahtumat siitä kuinka muillakin on ollut jouluna köyhää. Majatalo. Mistä minä löytäisin tähteni, joka johdattaa minut sen viisaan miehen luokse joka kertoisi onko tässä mitään järkeä. Elämässä?

Vietän tulevan jouluni jo tutuksi tulleiden ihmisten kanssa. Se on ihan mukavaa, vaikka tunnenkin olevani ulkopuolinen. Olen onnellinen siitä, että heille se on yhteinen juhla. Yritän kestää ne muutamat päivät.
Hautausmaalla käynti tuntuu jotenkin kummalta. Sytytän kynttilän mutta en oikeasti pysty ajattelemaan kenelle. Tuntuu liian pahalle, enkä halua itkeä heidän luonaan. Uppoudun apu-lehtiin, tyhjänpäiväsiin juttuihin julkkisten lapsuusjouluista. Ei ainakaan tarvitse ajatella minkälaisia jouluja olen itse viettänyt. Perheessä ne olivat kai ihan normaaleja, vaikkakin ruokapöydässä luettu evankeliumi tuntui epäaidolta. Siltä, että näytetään kerran vuodessa toisille, että meillä on kaikki hyvin. Kuusi, ruoat ja lahjat. Voisin laittaa joulun boikottiin. Ehkä joulut olivat liiankin normaaleja, jotenkin jäykkiä. Teennäisiä. Milloin normaali muuttuu epänormaaliksi? Jossain korvieni välissä. Jossain sillä rajalla, jota en tiedä. Samalla rajalla, jossa minusta vietiin se osa. Sillä rajalla, josta en ole varma miten niin kävi. Epävarmuuden rajalla. Rakastivatko he minua?

Samusirkan joulutervehdys ja Lumiukko katsotaan lasten vuoksi. Vaikkei ne jaksa kumpaakaan seurata.
Olisipa kunnolla pakkasta ja hanki.
Voisin tehdä lumienkelin ja jäätyä maahan.

Sisko ja sen sisko

"Pärjääthän?" lukee tekstiviestissäni.
Vastaat että pärjäillään. Voit asua yksin. Se on hienoa. Toivon, että olet onnellinen. Toivoisin, että löydät kavereita. Sellasia jotka haluavat olla oikeasti kanssasi. Ei sellaisia, jotka haluavat käyttää sinua ja hyväuskoisuuttasi hyväkseen. Oikeita ystäviä. Ettet olisi niin yksin.
Nyt, kun hekin ovat muuttaneet pois. Mietin välillä kestätkö. Sattuuko sinuun, niinkuin minuun? Yhtäpaljon. Vai ymmärrätkö? Mitä muistat? Pystyisitpä kertomaan niistä minulle. Tiedän ettet pysty. Et voi edes muodostaa lauseita niinkuin minä.
Olet erilainen, muista myös että olet Erityinen minulle. Sisko. Samaa verta, olen pahoillani siitä ettei sinulla ollut yhtä hyvä tuuri kuin minulla. Syytän siitä äitiä. Miksi se teki sinulle noin?! Epäreilua, et saa sellasita elämää kuin minä. Olen onnekas. Kai.
Toivon, että saisit pitää sen työn. 4 tuntia. Saisit tekemistä, ajattelemista. Olla hyödyksi.
Niin itsekin haluat.
Tiedän, että yritykset ajattelevat hyötyä, mutteivät näe sitä sinussa.
Se on väärin.
Lähetän sinulle rahaa viisikymppiä. Se on junalippua varten. Että pääset tänne. Tehdään sitten jotakin mukavaa. Vaikka käydään elokuvissa.
Toin viime kesänä sinulle ruokaa. Huomasin, että jääkaapissasi oli vain valo. Huolestuin.
Onkohan sinulla rahaa ruokaan? "Pärjäillään" - oikeastiko?
Heitäkään ei kiinnosta. He jättivät sinut sinne yksin. Kunpa et olisi yksinäinen. Mietin joskus, että pitäisikö sinun muuttaa tänne, voisin vähän katsoa perääsi. Eihän pikkusiskon pitäisi. Mutta tiedän, ettei vieras kaupunki olisi sinulle hyväksi. Kuulut sinne. Siellä on edes tutut maisemat. Ja lähikauppa. Ja onhan siellä velipuoli. Minä en sitä tunne. Sinä tiedät, että se on Siwan kassalla töissä. Minua ei kiinnosta. En halua hänestä mitään. Meillä ole muuta yhteistä kuin äiti. Mitä hän ajattelee meistä? Hän joutui jäämään lastenkotiin, kun me saatiin perhe. Äidin ja isän toive oli, ettei meitä erotettaisi jos meidät sijoitetaan niin sitten samaan perheeseen. Se toive toteutui. Perheestä ei ole minulle jäljellä kuin sinä. Sinulla on vielä muita, onneksi. Tarvitset heitä enemmän. Sinua he eivät hylänneet. Ainakaan vielä lopullisesti.


Minun kohdallani on jo piste. Loppu. Ei onnellinen. Raaka. Ovi lukossa. Ei enää ikinä.

Tahroja paperilla

Dokumenteissa sanotaan, että olemme siskon kanssa joutuneet kokemaan paljon pettymyksiä elämässämme eikä enää olisi varaa sellaisiin. Ihan kuin hän, joka nämä asiakirjat on kirjoittanut olisi aavistanut jotain.
Siellä lukee myös, että itken, suorastaan huudan kaiken aikaa. Tämä johtuu ilmeisesti ihottumastani. Tekstistä puuttuu paljon osia, osa on peitetty piiloon, jättäen mustat palkit rivien väliin. Meistä on kirjoitettu yhteisiä papereita, joten siskon tekstejä en saa nähdä. Hänellä on oma versionsa, josta minusta kertovat asiat ovat peitetty.
Uskomatonta, miten tärkeiksi dokumentit ovat minulle tulleet. Ne ovat ainoa asia, todiste siitä, kuka olen ja kenen. Mitä minulle on tapahtunut ja miksi. Tuohon aikaan dokumentointi on ollut erilaista kuin, mitä se olisi nyt. Jos nämä kirjoitettaisiin nyt, tietäisin enemmän. Nyt minulla on nippu valkoisia papereita, joissa selviää osa taustastani. Uudesta perheestä niissä ei oikeastaan lue mitään. Eikä papereista selviä millaista elämäni on uudessa kodissa ollut. Se aika löytyy pääni sisältä. Muistan siitä paljonkin, minkä voisi oikeastaan jo unohtaa. Olen miettinyt miksi minulta myöhemmin ei kysytty mitään? Tietenkään en pienenä olisi osannut kertoa, mutta vanhempana, kun kasvoin siellä. Muistan, että joskus minulta kysyttiin jotain harrastuksiini liittyvää tai muuta vastavaa, muttei ikinä sitä millaista siellä oli asua, tai pelkäsinkö jotain. En tiedä olisinko uskaltanut näistä edes puhua. Olisin halunnut tietää mitä minulle olisi käynyt, jos olisin kertonut oikeita asioita elämästäni. Myöhemmin aikuisena olen miettinyt kertoisinko nämä asiat niille ihmisille jotka ovat vaikuttaneet sijoitukseeni jotenkin. Mutta olen päätynyt siihen, etten halua pahoittaa heidän mieltään. Voisi kai se olla aika syyttävääkin. Että teidän takia olen nyt rikki. Amputoitu, pahoinpidelty sisin.
Kaiken tapahtuneen jälkeen ihmettelen miten olen tässä. Elävänä ilman mitään lääkitystä. Katto pään päällä, mies, koti, työ, perhe. Normaaleja asioita, tavoitteita ihmisille. Olen saanut kaiken tämän, tapahtumista huolimatta. Se on mieletöntä.

Epäilys

Koska en muista asioita täysin ja ne ovat hämäriä muistikuvia, en välillä usko, että tämä on oikeasti osa minua. Olinko minä todellakin siellä, asuin, elin, monta vuotta sen jälkeen kun kaikki oli tapahtunut. Sekin asui, olin siihen yhteydessä vielä kun muutin pois, en tiedä miksi. Ehkä halusin hänen hyvittävän tekonsa minulle. Vaikka mikään ei olisi tuonut takaisin omaa. Menetys on liian suuri. Se vei minusta niin ison palan, joskus on todella vaikeaa myöntää itselleen tämä kaikki.

Olin menettänyt jo uskoni siihen, että joku voisi todella rakastaa minua, kaikesta huolimatta tällaisena. Siltikin välillä minulle pitää vakuutella sitä. Joskus se on vaan hankalaa uskoa. Ajattelen, että monet kaltaiseni kokevat samoin, miksi uskoa kun on jo monta kertaa tullut vasten kasvoja nyrkki, joka kertoo etten ole mitään. Todisteleminen käy hankalaksi kotona, tiedän, mutten osaa suhtautua muutenkaan. Loppuukohan se ikinä? Voisinko joskus vain olla, ajattelematta. Ajatteleeko Sekin sitä mitä teki minulle? Onkohan heillä ikinä minua ikävä? Minulla oli joskus, ja vieläkin ajattelen, että ajattelevatko he. Tai en tiedä onko se ikävä. Semmoinen tunne, outo, ei oikea kaipaus.

Vai olenko pyyhkiytynyt pois heidän muististaan?

Vesi vanhin voitehista

Saunajuomana limpparia, sillä pullo. Sisko kaataa sen vahingossa, tuli leikkien tielle. Ei se sen vika ole, mutta suuttumus kuitenkin. Meni nyt kaatamaan kaljan. Sisko kulkee seinien vierustaa, peläten mitä siitä seuraa. Uudessa paikassa ei seuraamuksia. Rätti lattialle, ettei parketti mene pilalle. Muuten kaikki hyvin.

Ihoni on täynnä ihottumaa, vaikka olen jo kasvanut. Taidan raapia sitä sen verran pahasti, ettei se lähde pois. Saunan jälkeen ihoon laitetaan rasvaa, ettei se kuivaisi pahemmaksi. Se kirvelee ja tuntuu viileältä. Kunnes se imeytyy ja ihoani polttaa. Arvet näkyvät edelleen käsissäni. Iho tuntuu nihkeältä, enkä haluaisi laittaa vaatteeita, kun ne takertuvat kiinni ihooni.

Pitkät hiukseni menevät takkuun, kun ne kuivataan pyyhkeellä. Kampa tarttuu takkuihin, ja päähäni koskee. Sata harjan vetoa. Sata kivuliasta harjan vetoa.

Jossain välissä lopetan saunassa käymisen muiden kanssa. Häpeän vartaloani, johon Se on koskenut. Vaikea ottaa edes vaatteita pois, jos joku näkee. En halua olla alasti niiden edessä. Sama juttu koulussa, liikuntatunneilla. Ne katsovat kuin tietäisivät, mitä on tapahtunut.
Tuntuu ruumilta, ei vartalolta. Halvaantuneena en liiku, en kykene siihen. Silmien edessä muiden arvosteltavana. Onneksi luokalla on tyttö, joka on minua pulleampi, pilkka kohdistuu useimmiten häneen, ei minuun. Menen siihen mukaan, jotta he eivät tekisi niin minulle. En kestäisi sitä tämän kaiken päälle. Ajattelen, etten ainakaan syö paljoa, ettei minusta tulee pulleaa. Koulussa otan maitoa ja näkkärin. "Syömään!" Kotona en syö enää mitään, koska olin jo syönyt koulussa. Minusta ei ikinä tullut pulleaa.

Suihku kuumalla. Vesi valuu käsistäni, jaloistani, viemäriin. Saippuaa paljon. Vaahdotan. Toistan kaiken. Lisää saippuaa, pesen sienellä, karhealla puolella. Sieni rikkoo ihoni, hankaan lujempaa. Värillinen puoli ei ole ihoani varten. Puhdas, putipuhdas. Pesen sen kosketuksen pois, sen sormenjäljet irti ihostani. Vesi värjäytyy verestä. Kirvelee.

Kuivaan pyyhkeellä. Laitan sen turbaaniksi päähäni. Puen päälle. Katson peilin. Siellä minä. Väsyttää.

Pää tyynyyn ja unta palloon. Hyvää yötä.