Rakas Itke, Ilman Ketään, Kuka Auttaa?

Oloni on usein epävarma seurassasi. Haluaisin olla se Paras. Ystävä.
En osaa sanoa oikeita sanoja, rohkaista, olla olkapäänä. Minuun Sinun kai pitäisi turvata. Olenhan turvannut Sinuun niin usein.
On varmaan kamala, yrittää, kun ei tiedä toisen ajatuksista. Niin minäkin ajattelen. Ollaan niin eri elämässä, vaikkakin samassa veneessä. En minäkään nojaisi katkonaiseen oksaan. Ymmärrän.
Riitänkö Sinulle?
En voi käsittää Sinun Surujasi. Ne ovat liian kaukaisia minulle. Suru on kuitenkin tässä, eri paketissa. Se on kuin joku, joka kuristaisi hengiltä. Molemmat nielevät limaa. Pidättävät itkua.
Kuitenkin haluaisin olla läsnä. Onpa vanhahtava sana. Pysytäänhän me aina tällaisina? Nuorina ja odottavina. Kumpikin omaa aikaamme. Menee viikkoja, enkä kuule Sinusta. Välillä pelottaa, ethän unohtaisi minua. Osaanhan muistuttaa itsestäni. Tiedän Sinulla on aina ovi auki minulle. Ainakin ikkuna.
Joskus pelkkä tavu, katse, tai hymähdys kertoo molemmille sen mitä ajattelemme. Se on aina yhtä hassua. Naurummekin alkaa samanlailla. Olen kasvanut kiinni Sinuun.
Se tuska, joka Sinulla on, löytyy myös minusta. Ei samalla tavalla tietenkään. Mutta muista että olen. Vielä olemassa.

Muuttuvaa

Ensin yksin. Pari huonekalua , lainaan saadut verhot, 26 neliötä. Erillinen keittiö, isot ikkunalaudat. Se oli kotini pari vuotta. Siltä se ei ikinä tuntunut. Kiinni jäänyt taikina leikkuulaudalla. Se odotti minua, kun tulin katsomaan Omaa Kotia. Jääkaappi sulanut lattialle. Lattialautojen väliin menvät leivän muruset. Jäävät kiinni. Olen irrallinen täällä.

Muutto. Opiskelijakämppä, pari itseriittoisaa ihmistä vieressä. Sängyt liian lähekkäin. Kuulen öiset alkoholin siivittämät limapusut. Kiihtyneitä huokauksia noin 10, kiljaisu ja sitten hiljaisuus.
Meistä tulee Jotain. Niin. Teistä.
Nuudelipussi on unohtunut lokerikkoon, ne syövät sen. Räkäistä naurua. Hyvää ruokahalua. Sitä kestää vuoden.
Jään paikkakunnalle. Teen töitä. Olen.
Tämä ei tunnu kodilta. On talo. Valkoinen, tai joskus ollut. Nyt sekin näyttää harmaalta. Laudoista rakennettu. Piha. Se kasvaa sammalta. Rappuset, betonia. Istun ja poltan aamun ensimmäisen ja illan viimeisen. Yksin. Ei ole aikaa muilla. Itse olen kuin neiti-aika katsoen viisaria, joka värähtää joka sekunti. Haluan enemmän. Tästä on vaikea lähteä pois. Kestää vielä vuosi, ennenkuin lähden. Tämä oli se väli, joka auttoi minut pois sieltä. Oli pakko päästä jonnekin. Anteeksi, että satuitte tulemaan vastaan. Tämän oli joillekin tapahduttava.
Ilman teitä en olisi tässä.
Ilman taloa minulla ei olisi ollut kotia.

Mitätön

Innoissaan. Minä pienenä. Syntymäpäivät. Kutsuin kaikki seitsemän ”kaveria”. Odotin heitä postilaatikon kulmalla. Puoli tuntia etuajassa. Puoli tuntia vielä sen jälkeenkin kun jäätelö on jo sulanut pöydälle.
Kukaan ei tullut.
Tuntuu yksinäiseltä. Söimme siskon kanssa jätskin ja kiikuimme vähän aikaa. Mitätön. Mitätön juttu, Mitätön minä. Se olisi ollut tärkeää. Odotin niin paljon. Ajattelin, ettei kukaan keksinyt lahjaa minulle, niin eivät tulleet ollenkaan. Olin toivonut liikaa. Leija olisi ollut kiva, mutta kivempi olisi ollut, että joku olisi syönyt jätskin kanssamme.
Innoissaan, seuraavanakin vuonna. Toisen syntymäpäivillä. En osaa leikkiä niiden kanssa. Olen rikkinäinen, samoin liian laiha paperinukke lattialla. En samaistu heihin. En ole onnellinen.
En kuulu mihinkään.

Hirmutekoja

Vuosia sitten yritit saada minut puhumaan jollekin tätille terveyskeskuksessa. Siitä ei oikein tullut mitään. Itse et yritänyt saada minuun yhteyttä, vaan sysäsit sen toiselle. Luulitko todellakin, että puhuisin ihmisille, joka tuntee sinut? En kertonut hänelle mitään. Enkä sinullekaan, et kysynyt. Et itse kertonut minulle mitään. Lopulta kävin siellä yhden talven. Velvollisuudesta.

Talo oli aika hiljainen. Kunnes kasvoin. Sen jälkeen lopetit vähäisetkin puheesi minulle. Minusta tuli äänekkäämpi. Oliko tarkoituksesi saada minut tuntemaan mahdollisimman yksinäiseksi? Onnistuit.
Eihän näitä asioita voi edes sanoa ääneen. Joskus leikin, että puhun unissani. Kerroin kenet haluasin talosta pois. Lisäsin sen vielä siihen loruun: ”puh, pah, pelistä pois!” Sitten tulit alakerrasta sanomaan minulle, että nyt hiljaa. ”Mitä sä tuommosia?” Kai sekin oli yksi niistä kerroista, kun yritin sinulle kertoa. Et vain kuunnellut. Et halunnut. En minäkään haluasi tietää, jos olisin synnyttänyt hirviön. Jollain tasolla tiesit. Muuten et olisi kysynyt. Kunpa saisin sinut nyt hetkeksi istumaan, sidottuna, suu teipattuna. Kertoisin sinulle, joka ikisen kerran. Täsmällisesti, yksityiskohtia säästelemättä. Sinä vain suljit silmäsi. En usko, että pystyn koskaan antamaan sitä anteeksi.
Ne on tekoja, joiden vuoksi ihmisiä istuu vankilassa. Tekoja jotka veivät minulta itseni, arvostukseni, lapsuuteni, kyvyn nauttia pitkäksi aikaa. Tekoja jotka ovat muokanneet sisäisen kuvani vääristyneeksi. Jollain tapaa ne ovat saastuttaneet minut, enkä saa sitä pois itsestäni. Tekoja, joiden pitäisi jäädä tekemättömiksi. ”perheen” sisällä tehtyjä asioita, joita ei saa pois. Niistä teoista syntyy nyt sanoja. Sanoja, joita en ikinä uskonut sanovani ääneen.

Sisin

On pelottavaa tuntea samat tunteet kymmenien vuosien päästä. Ne eivät ole muuttuneet mihinkään. Kädet ovat kylmät ja kosteat hiestä. Puristan ne nyrkkiin, jotta tärinä lakkaisi.
Huudan ääneti.
Onko jossain joku, joka käsittää millaista on olla olemassa – olematta.
Yritän löytää sisällön. Tarkoituksen ääriviivat ovat tässä. Itse olen ne kaivanut.
Jostain, mitä kutsutaan kai sisimmäksi.

Veri

Tukehdun. Painan kasvoni tyynyyn. Se saa kestää kaiken sen vihan. Olette saaneet minut vihaamaan itseäni. Haluan pois. En uskalla. Vihaan itseäni enemmän. En vain pysty. Jos, se ei onnistuisikaan joutuisin kestämään seuraukset. En tiedä mitä sen jälkeen tapahtuisi. Osaanko kuolemaa pelätä? Ovathan kaikki minulle rakkaat ihmiset kuolleet tai kadonneet pois. Osa heistä on kokenut sen. Ei se niin paha voi olla. Voiko? Olen jäänyt tänne. Minut on unohdettu. Miksi te ette voineet huolehtia minusta? Minulla olisi ollut enemmän yhteistä teidän kanssanne. Veri.
En löydä enää syytä.
Olin 11-vuotias, kun suunnittelin tappavani itseni. Päivänkin olin jo päättänyt, mutten tekotapaa. Päivä tuli, enkä ikinä tehnyt sitä loppuun saakka. Uskoin silloin, etten kuitenkaan elä yli parikymppiseksi.
Elän.
Se liikkuu ranteellani. Painan sitä. Miksi otin sahalaitaisen? Piilotan sen tyynyni alle ja käyn nukkumaan. Viimeisenä ajatuksena huomenna otan sen, minkä terä on sileä. Se on lahjani. Täytänhän huomenna 12.