Painajainen

Kun katson alas, näen vain oranssinpunaista laavaa, olen ympyrässä, laavamontussa, reunalla. Reuna on juuri ja juuri kahden jalkani levyinen, juoksen kehää, jotakin karkuun. Tiedän, että se jokin saavuttaa minut jos en juokse. Kun katson taakseni en näe ketään. Ääni voimistuu askelaskeleelta. Hullu ääni, ei naurua, vaan jotain pelottavaa mistä en saa selvää. Juoksen lujempaa, hengästyttää, vilkuilen välillä taakseni, kun tuntuu että se ääni saavuttaa minut. Aina, kun katson taakseni ääni lakkaa, mutta tiedän että minun on päästävä sitä pakoon.

Jalkani lipsahtaa reunalta. Putoan. Tiedän, että kuolen kun putoan laavaan. Olen vasta lapsi, en halua kuolla, sydän jyskyttää, pudotus tuntuu ikuisuudelta. Laavaan osuessani menen sen läpi, se oli vain ohut kerros. Olen pimeässä, putoan edelleen, epämääräisiä kasvoja ilmestyy mustaan, en tiedä keitä he ovat. Heistä kuuluu se ääni. Ei naurua.. kunnes aloitan juoksemisen alusta. Tämä on kuin peli, jossa on monta elämää. Liian monta. Miten saisin tämän pelin loppumaan?

Herään. Kello on vasta puoli 11, täytyy saada uudestaan unenpäästä kiinni, huomenna on koulupäivä. Pyörin hikisenä sängyllä, hiukset ovat tarttuneet niskaan kiinni. Hengästyttää.

Mustaa. Erivärisiä palloja muodostaen kysymysmerkin. Alussa pilvi, jonka reunalta pitää hyppiä kohti merkkejä, yksi kerrallaan. Hyppymatka on aika pitkä. Joku ajaa minua takaa taas. Viimeisen vihreän pallon päällä huomaan, että sen jälkeen on talo. Koti. Sinne minun siis tarvitsee päästä ennenkuin saan tämän loppumaan. Hyppään viimesen kerran. Putoan mustaan taustaan. En ylttänytkään. Jalkani ovat maitohapoila kaikesta tästä. Itkettää, kun en onnistu. Mustassa näkyvät taas vieraat kasvot ihmeellinen ilme kasvoillaan ja se ääni voimistuu. Korviini sattuu. Pudotus kestää kauan. Kunnes olen taas punaisella aloituspallolla. En ikinä pääse talon luo.

Kotiin.

Väliinputoaja

Kunpa olisin kuulunut jollekkin. Kasvanut kiinni. En olisi nyt niin irtoNainen. En kuulunut äidille tai isälle, en heille jotka minut kasvattivat, en sosiaaliviranomaisille. Pudonnut johonkin väliin, joka ei kuulu kenellekään. Olisin ollut jonkun oma, jonkun joka todella olisi tahtonut.
Olen alusta saakka tiennyt, etten ollut heidän. Jotenkin se vaan tehtiin minulle selväksi. Ja jälkikäteen, helppoa se on nähdä. Omaa lasta ei ikinä hylättäisi. Ellei olisi jokin syy, eikä sellaista syytä olekaan.

Ihmettelin pienenä, miksei minulla ollut samaa sukunimeä. Vastasin joskus puhelimeen, heidän sukunimellään. Ihan kuin olisin ollut joku vaihde, ala-asteikäisenä.
On hirvittävää huomata, ettei kuulu kenellekään. Olen irrallinen. Se on aika yksinäistä.

Ajauduin sinne vanhempieni virheiden takia. Mietin joskus, millaisia virheitä itse tekee? En tahtoisi tehdä suunnattomia, ne jäävät pysyviksi, muiden elämään. Näin pysyviksi, etten pääse irti, vaikka haluaisin. Tulevat joka päivä vastaan, kun kirjoitan nimeni kassakuittiin, kun lehtimyyjä soittaa Anna-lehden tilausta äidille joululahjaksi, kun katson joka aamu itseäni peilistä pestessäni hampaita. Vaahto suupielessä. Sylkäisen, vaahto huuhtoutuu viemäriin. Kasvot tuijottavat silmästä silmään, että sinä olet. Mistä tullut, muttei kuitenkaan kerro mihin menossa.

Mitä minusta olisi tullut jos olisin jäänyt laitokseen? Olisiko elämäni onnellisempaa? Mitä, jos jokin muu perhe olisi halunnut minut? Oikeasti halunnut. Pitäisi vielä yhteyttä. Kiinnostaisi mitä minulle kuuluu. Olisi ollut joku jolle soittaa, kun tarvitsi apua. Joku seinä johon nojata. Olisi edelleen.

Silloin minulla olisi perhe, mutten olisi tässä.

Huomenna Uskallan Riittää Tällaisena

"What have I become
My sweetest friend
Everyone I know goes away
In the end
And you could have it all
My empire of dirt
I will let you down
I will make you hurt

If I could start again
A million miles away
I would keep myself
I would find a way"
-Johnny Cash: Hurt-

Mu(i)stelmia

Väkivalta. Valta. Fyysistä en ole paljoa kokenut. Muuta, kuin sen yhden vuoden. Se vuosi hallitsee minua edelleen. Ajantaju on hämärtynyt siitäkin. En muista kestikö se kuukausia, vai viikkoja. Muistan vain sen tunteen. Kuin joku tukehduttaisi ja repisi sisimmän irti. Eikä sillä ajalla ole väliä. Nythän se on ohi.

Ei se ole. Se elää edelleen, se tunne. Teot, niillä on pidempi aikainen vaikutus.
Sanoin joskus Sen tyttöystävälle, mitä Se teki. Eihän hän uskonut. Olen miettinyt miten joku voi sulkea pois ajatuksistaan asian, joka vaikuttaa kuitenkin niin paljon. Mietin, miten Sen viereen voi käydä nukkumaan, jakaa itsestään osia, seksuaalisia ja muitakin. Läheisyyttä. Miten voi? Kaiken sen jälkeen, kun olin kertonut. Voiko sitä vain ummistaa silmät ja ajatella, että valehtelin. Sehän on ainakin ollut usein todella hyvä manipuloimaan muita. Sen takiahan en itsekään pienenä pystynyt asioista sanomaan.
Olen myös miettinyt miten Se pystyy jakamaan oman elämänsä jonkun kanssa? Entä jos ihmissuhteesta tulisi vakava? Saisivat vaikka lapsia. Miten voisin olla vain hiljaa? Sehän olisi sama asia, kuin kaikki ihmiset joille olen kertonut ovat olleet; vaiti. En itse pysty siihen. En pysty katsomaan sivusta, vaikka olenkin kaukana. Jos, Se tekee sen uudestaan. Ja ihan varmasti tekeekin. En usko, että se on asia, joka jää yhteen kertaan. Eihän se minunkaan kohdallani jäänyt. Enkä usko, että se jäisi vain minuun.

Tulee seuraava. Sitä pelkään. Sen seuraavan vuoksi.

Tyhmyys on sokeaa

Kaavake. Rasti ruutuun. Yläaste.
Tunnetko itsesi joskus masentuneeksi? Rasti.
Onko sinulla paha olla? Rasti
Haluatko satuttaa itseäsi? Rasti.
Lopputulos: lääkäri kertoo näiden tunteiden olevan ihan normaalia tämänikäiselle.
Onko oikeasti normaalia tuntea näin? Vieläkin? Vartti ja kaikki on ohi. Kättelen. Olen terve. Itse en tunne niin.
On vaikea yrittää sanoa sanaakaan. Kaavake olisi kertonut minusta kaiken, jos sitä olisi vain luettu. Rohkeasti. Silmät pysyivät kiinni. Sokeita, joilla ei ole edes keppiä tai koiraa apunaan. On helpompi sulkea silmät, kun totuus on liian vaikeaa käsitellä. Niin minäkin teen.
Joskus näkee punaista, joskus mustaa. Silmän pyöreä kuvio heijastuu luomiin. Itku tuntuu kamalalta kurkussa. Hengitys ei kulje. Katkonaisia henkäyksiä, samalla toivoen, että ilma kulkee perille saakka.
Sulkeudun huoneeseeni. Myöhemmin vasta tajuan. Kaikki ihmiset, jotka tapasin silloin, tiesivät taustastani. Aikuisena myöhemmin ajattelen, että jos he tiesivät taustani, mikseivät he tajunneet? Kysyneet mitään? Jollain tavalla vaistosin sen heistä. Se oli joku katse, tai ele. Aikuisten lause sattoi jäädä kesken, kun tulin paikalle. En silloin yhdistänyt sitä minuun.
Miksi kaunistella totuutta? Yrittivät käyttäytyä siinä normaalisti. Senkö vuoksi että itse käyttäytyisin normaalisti? Siis ylipäätään käyttäytyisin.
Silti oloni oli kuin muovipussinsisäistä hengitystä - täysin normaalia.

Muistikuvia

Unohdin avaimet ja kahvikeittimen päälle. Muistan, kun yritän avata ovea, keittiön pöydällä. Metallinpala, joka päästäisi minut sisään. Soitto miehelle, se veloittaa siitä kaksikymppiä. Halpa hinta kodista. Sillä on pääsy sinne.
Unohtaa nimensä, ikänsä, menneisyyden. Mahdotonta.
Muistan kasvoja, ilmeitä, ääniä. Jollain tapaa pelottavia. En ole niistä mistään varma.
Ovatko muistikuvani oikeita?
Poltin käteni hellan levyihin. Oli talvi. Sankoon haettiin lunta ja käteni laitettiin sinne. Kirvelee. Itkettää. Huudan, en ymmärrä mitä tapahtui. Iho sormenpäistä lähtee. Kohta en tunne enää, kunnes..
Äiti lyö. Tunnen. Oliko se hän? En ole varma enää mistään.
Olen pieni, en lakkaa huutamasta lyömällä. Eikö hän tajua?
Nyt hänkin itkee.
Muistan myös toisen kerran, en tiedä onko se totta, vai tullut päähäni jostain unesta.
Olemme siskon kanssa kahden kotona. Minun on nälkä. Vanha vaippa tuntuu inhottavalta. Se on märkä, eikä ole paikoillaan. Minussa on ihottumaa, jota raavin. Kynsiäni ei ole leikattu pitkään aikaan. Huomaan, että kotona on jotain outoja ihmisiä nukkumassa. En haluaisi itkeä, etteivät he heräisi. Jotenkin he ovat pelottavia, haisevat kummalle. Hikisiä. Väsyn odottamaan, että joku tulisi auttamaan. Alan pitää ääntä. He nousevat ja korkkaavat pullon. Eivät he kuuntele. Auta. Mitään. Alkavat itse pitää ääntä, kovasti. En näe äitiä tai isää. Missä he ovat? Tarvitsisin heitä.
En muista enempää.

Unohdus, ei se ole niin vaarallista - joskus se voi pelastaakin.