Hippuja

Minulle olisi pitänyt kertoa enemmän. Tahdoin päästä pois, mutten uskaltanut. Entä jos jossain olisi huonommin? Mihin ylipäätään joutuisin? Eikä minulla ollut varaa kärsiä enempää. Tässäkin on jo riittävästi. Olen miettinyt miksi minulle ei oikastaan kerrottu. En varmaan koskaan kysynyt. Nyt kun haluaisin tietää, saan pari aa-nelosta tekstiä ja se on siinä. Sieltäkin on hävinnyt minulle arvokkain. Kirje. Sitä ei koskaan löytynyt. Dokumentit on kirjoitettu varmaankin sillä ajatuksella, etten koskaan lukisi niitä. Hävettää heidän puolesta. Teksti on jotenkin... Ihan kuin sen olisivat kirjoittaneet henkilöt, joiden pitää tuntea itsensä tärkeämmiksi ja paremmiksi. Varmaan he tunsivatkin. Eipä ihme. Silti se loukkaa minua.
Lopulta en edes tiedä kuinka tähän jouduin. Paljon sellaista, jolle en itse voinut mitään. Vaikeinta on ollut pysyä hengissä. Ja järjissään. Enkä vieläkään aivan osaa sitä. Vaikeaa on ollut myös yrittää antaa anteeksi. Pystyä jatkamaan. Kääntää selkä. Unohtaa.
Minulta vietiin alusta jolle olisi voinut kasata edes jotain. Jouduin aloittamaan tyhjästä. Miten ylipäätään ihminen voi rakentaa omaa identiteettiään tietämättä oikeastaan mitään? Palasia, jota liimailen yhteen aina, kun vain voin. Kunpa saisin edes pienen hipun jotakin, joka voisi pitää sen kasassa. Niitä hippuja on naurettavan vähän.
Muistamattomuus on ollut varmaan oma pelastukseni, mutta samalla se on vienyt minulta tärkeän osan siitä mitä olen. Jos saisin kertoa itselleni, matkustaa vähän taaksepäin. Rohkaisisin. Et tähän kuole. Etkä vielä siihen seuraavaankaan.
”Maasta se pienikin ponnistaa” – kuopasta vähän hankalammin.

Kiitos

Et tainut itse tietää silloin. En minäkään uskonut. Meistä on tullut läheisiä. Sinä olet yksi niistä Syistä miksi kirjoitan tätä.
Kun olit hetken pois, luonani kävi toinen. Osasin kertoa oikeat sanat; kaikki hyvin, kivaa kuuluu. Niinpä.
Sinulle en varmaan koskaan sanonut, että hyvin menee. Tiesit sanomattakin, että se on silkka mahdottomuus. Olin helpottunut, kun palasit. Varmaan huomasit, etten nähnyt sitä toista niin usein. En halunnut, tai osannut. Toisaalta se tuntui typerältäkin. Kuluttaa hänen aikaansa tyhjänpäiväiseen rupattelemiseen. Keitin kahvit. Halusin olla kohtelias. Olisi ollut varmaan paljon muita, jotka häntä olisi tarvinnut.
Vaikka enhän Sinullekaan tainut paljoa puhua. En osannut.
En pysty vieläkään kertomaan kaikkea Sinulle. Aina kun yritän aloittaa, pala nousee kurkkuun. Olet nähnyt liian läheltä. Tunnet ne ihmiset. Minusta tuntuu, että Sinun kuuluu silti tietää. Olen velkaa Sinulle oman totuuteni. Kolikollahan on kaksi puolta. Tässä niitä on liian monia. Näin ajateltuna olen hemmetin rikas.

Yritän selvittää omani Sinulle, niin ymmärtäisit helpommin miten tähän on tultu. Alan vihdoin ymmärtämään itse, että ilman näitä asioita en olisi nyt täällä. Tässä. Pikkuvikaa korjaillessa. Niin päivät kuluvat.
Pelottaa ajatus, että tietäisit nämä kaikki. Muuttuuko kuvani Sinun silmissä? Enkä ainakaan halua loukata tai satuttaa Sinua ajatuksillani. En ketään.
Työssäsi kuulet varmasti paljon pahempaa. Olinhan Asiakas. Ei mikään perinteinen ”Kiitos ja Näkemiin”. Pidät puoliani. Tiedät, etten halua heidän tietävän. Kiitos siitä. Se on ollut korvaamatonta. Sellainen luottamus.
Olen sanonut joskus Sinua vara-äidikseni. Olet ollut enemmän Äiti minulle sen aikaa mitä ollaan tunnettu, kuin ikinä ne kaksi muuta. Tunnet minut, he eivät. Toinen ei edes ehtinyt tutustua. Toinen sanoi sopimuksen irti. Tässä tuntee itsensä vähän puhelinliittymäksi. En tule ikinä ymmärtämään miksi minut hylättin uudelleen. Ensimmäisen olen itselleni perustellut. Sairaus. Toiseen en keksi mitään syytä. Olen katsonut peiliin. En voi olla se syy. Olethan Sinäkin jäänyt, vaikkei Sinun olisi ollut pakko. Ne ovat vain sellaisia valintoja. Olen todella onnellinen siitä, että valitsit minut.

Ä I T I

Älyttömän Itkuisia Tilityksiä Itselle.
Eihän minusta tule sellasta?
Tulisiko minusta edes äitiä? Olit ainakin hyvä huono esimerkki. Yrittäisin edes kantaa vastuuni. Laittaisin asiat tärkeysjärjestykseen.

En panisi puolta kaupunkia. Onkohan minulla muitakin kuin siskoni? En kestäisi sitä.
Alkoholi, vai elämä? No, jos ei oma niin edes lapsen elämä. En voi välillä uskoa, että olen oikeasti sinun ja isän hauskanpidon seurausta. Tuntuu, että minut on vain laitettu tänne. En toisaalta haluasi edes olla samoista geeneistä. Enkä tiedä uskallanko koskaan ottaa sitä riskiä, että siirrän nämä johonkin seuraavaan. Uusi ei olisi sitä ansainnut. Olisiko edes yhtä ”onnekas” kuin minä? Varsinkin, kun minulle ei edes kerrota. Jos minussa onkin joku periytyvä sairaus? Piilee ihoni alla. Likaiset soluni. Uudelle on kyllä jo nimikin valmiina. Olisi se tyttö tai poika. Olen minä sitä miettinyt. Taidan vain pelätä liikaa.

En koskaan nähnyt sinua, luulin ettet tahdo nähdä. Miksi siihen meni yli 6 vuotta ennenkuin yritit ottaa meihin yhteyttä? Sitäkään ei muuten kerrottu meille. Luulin, että olit unohtanut.
Tulit isän hautajaisiin. Siellä näin sinut. Olit minua puoli metriä leveämpi, muutaman sentin lyhyempi. Haisit viinalle. Itkit. Halasit minua. En ymmärtänyt.
Kiitos.
Kiitos siitä, ettet juonut kun odotit minua. Vain, kun imetit. Minusta tuli ”helppo” ja ”normaali”.
Vihaan sinua, koska siskoni ei ollut yhtä onnekas. Vihaan sinua, koska tuntuu ettet edes yrittänyt. Tai olisitpa yrittänyt edes vähän enemmän. Olisit jättänyt alkoholin, saattaisit olla hengissä. Sitten voisimme ehkä jutella. Et olisi juonut itseäsi hengiltä.
Tästä syystä minun lasini on aina puoliksi täynnä, ei ikinä tyhjä.

Janottaa.

Turvavyö

Muistan, kun tulimme siskoni kanssa kylään. Ensin halattiin ja odotettiin, että kuljettaja menee pois. Otettiin lelukoppa esiin vaatehuoneesta. Se oli painava. Sain levittää kaikki lattialle. Yhdessä kerättiin pois. Siellä missä asuin, keräsin itse. En jättänyt ruokaa lautaselle, enkä kertonut kaikkea heille. En halunnut meidän hetkien ikinä päättyvän.
Sinulla oli vaaleanharmaa muovimatto. Muutamasta kohtaa ruskea, tupakalla poltettuja reikiä. Nukuitkohan ja se tipahti sormiesi välistä? Niin varmaan. Onneksi ei käynyt kuinkaan. Vielä.
Opettelin tekemään Sinulle sätkiä. Semmoisella koneella, jossa oli turvavyötä ja pari rullaa.
”tuu-tuu-tupakkarulla” Hymyilen. Tein niistä parempia kuin Sinä itse. Omasi kapenivat loppua kohden. Minun oli tasaisia pötkylöitä. Tein niitä joskus Sinulle varastoon. Ensin leikittiin, sitten kioskille, lopulta puistoon. Takaisin Sinulle, syötiin ja pian aika loppuu.
Siskoni tahtoi jonkun nukkejutun, joka taisi maksaa yli 20 markkaa. Koitin vihjaista hänelle, ettei ottaisi sitä. Oli se liian kallis. Valitsin hubbabubbaa. Se ei onneksi maksanut kuin pari markkaa, niin Sinullekin jää rahaa. Vaikka tiesinkin mihin se lopulta menee. Puistossa oltiin varmaan tunti. Sitten mentiin takasin luoksesi. Sinua varmaan väsytti. Olisitpa vielä vähän aikaa jaksanut. Oli kivaa. Kuljettaja hakee meidät pois. Vilkutan, vaikket enää näe.

I S Ä

Tykkäsin isästä. Rakastin. Niin paljon, kun lapsena jotakin voi rakastaa.
Näin liian vähän. Kerroin vielä vähemmän. En osannut osoittaa, enkä sanoa. Nyt jos lukisit tämän, tietäisit. Jos saisin sanoa vain yhden sanan se olisi ”selvisin”.
Selvisin kaikesta huolimatta. Siitä mitä Se teki. Se, mitä itse tein. Siitä, etten halunnut selvitä. Siitäkin. Jollain tavalla se kai on Ihme.
Arvostin sitä, että näit meitä kerran parissa kuukaudessa aina jaksamisesi mukaan. Saatiin valita makaronia ja lihapullia vai nakit ja muusi. Annoit vaihtoehtoja ja tilaa hengittää. Näytit sen että rakastat. Niin minäkin sinua. Vieläkin.

Dokumenteista näkee, ettet ollut niin kiva äidille. Taisit lyödä. Silloinkin, kun olin vielä mahassa. Tiedän, ettet halunnut satuttaa minua, tai ainakin haluan niin uskoa. En tunnista sinua teksteistä. En voi uskoa, että se todellakin olit sinä. Dokumentit itkettävät. En halunnut uskoa sinusta kuin hyvää.
Siellä lukee myös, että siskoni näki sinua kuolemaasi saakka. Totta, enhän tullut viimeiseen tapamiseen ja sen jälkeen olitkin jo poissa. En tullut, koska minulle asia esitettiin niin, että selvittelette siskoni asioita. En halunnut tunkeilla. Jälkeenpäin voi sanoa, nyt harmittaa. ”koskaan ei voi olla liian myöhäistä”- voi olla, nyt on. Sinä et selvinnyt. Humalasta. Elämästä.
Siellä lukee myös että kävimme lähikuppilassa kanssasi ja jonkun mitään-tietämättömän kommentti oli ”se ei tuntunut kivalta”.
-"Ei tunnu kivalta."- Kyllä minusta tuntui. Joit aina kupillisen aamusta asti seissyttä kahvia ja me saatiin puoliksi omenalimonadi. Se on muuten vieläkin hyvää. Se muistuttaa minua sinusta. Ja kyllä hemmetti tuntuu Hyvältä.
Olin tarpeeksi pieni, etten muista asioista paljoa. Toisaalta se on hyvä, muistan paljon hyviä asioita. Huonommat unohtuvat, jos ne ikinä päässäni ovat olleetkaan.
Joskus pääsimme kokeilemaan Sinun luonasi yökyläilyä. Se ei mennyt kovin hyvin. Taisin pissata sänkyyn. Anteeksi siitä. Sen jälkeen me ei päästy enää luoksesi yöksi. Vannon, että olisin osannut käydä vessassa ja osannut olla kunnolla. Mutta minulta sitä ei kysytty. Ei annettu toista mahdollisuutta - Meille.

Se

”onko kukaan meistä tehnyt sinulle jotakin pahaa?”
Taisit tietää jo vastauksen. Kirkkain silmin saan sanotuksi epävarman ein. Ole hyvä, siinä Sinulle puhdas omatunto. Oletpahan ainakin kysynyt. Nyt kun löydät mökiltä 15 vuotta vanhoja muistivihkoja, näet ajatukseni. Kuka se oli ja mitä se teki. Siellä ne lukee. Pelottavaa. Niin minustakin sunnuntaisin kun te katsoitte saksalaisia dekkareita alakerrassa.
”Kerron tästä”, sanoin. –”Luuletko että kukaan sua uskoo”. Niin ei tietenkään, enhän ole Sinun omasi. Se on. Häviän tässäkin. Luulen että minun pitää mennä naimisiin sen kanssa. En halua. Olisin halunnut valita itse. Silloin en vielä ymmärrä. Tahdon aina hänen huoneeseen nukkumaan. Luulen että minun täytyy. Mutta sitten Se meneekin pois. Nukun siellä patjalla yksin. En voi mennä huoneeseenikaan kun siellä kuuluu se ääni. Varovainen kuiskaus, joka käskee ottamaan yöpuvun pois.
Pakenen. Se ei tee sitä enää.
Luen dokumenteista yli 10 vuotta tapahtuneen jälkeen. Minulla on unihäiriöitä ja olen levoton. Siellä lukee että ne johtuu äidistäni. Ei johdu. Ne johtuu Siitä. Sitten Se vielä sanoo pitkien sairaalakokeiden jälkeen että ymmärrätkö kuinka paljon rahaa tuollaisiin tyhjänpäiväisiin tutkimuksiin on mennyt. ”Käyttäydy normaalisti”. Halusin, että ne lääkärit tutkivat ja näkevät mikä minun on. Ettei minun tarvitse kertoa. Kuitenkin joudun takaisin laitokseen jos kerron. Eivätkä he nähneet. Eihän kukaan. Nyt kun usean vuoden jälkeen olen kertonut harvoille, niin eivät hekään usko. En jaksa enää todistella.
Kysyin Siltä, miksi hän teki niin. Sain vastaukseksi ankean en tiedä. Harmittaa, olisin halunnut syyn. Vaikka tiedän ettei sellaista syytä olekaan mikä kelpaisi minulle. Ei enää.
Kaikestahuolimatta tästä oli tullut kotini.
Löydän sen nyt etuovesta.
Tekisi mieleni kertoa että tuossa huoneessa pelkäsin. Ja tuohon seinään jäi sormistani jäljet, kun minun oli huono olo. Raavin sitä. Nyt se on paneloitu piiloon.
Voisiko joku piilottaa minutkin?

Hajallako?

Koskaan en ole ymmärtänyt miksi lopetit puhumisen minulle. Aamulla väsynyt Huomenta ja illalla viimenen Öitä. Tylyä. Kaduttaa koko lause muutama vuosi aiemmin hiljaisen epätoivon äänellä, ”haluaisin olla kuin Sinä”. En halua, en todellakaan. Ilman minkäänlaista omaatuntoa, tai empatiaa. Sanoin sen siksi, että olisin saanut edes pienen huomionosoituksen, halaus ei olisi maksanut mitään. Nyt maksan itse siitä ettet osoittanut mitään lämpöä minulle. Miksi edes halusit minut? Olin varmaan hyvä bisnes. Oksettaa tuollainen. Näen jo oranssinkeltaisen nesteen täynnä palasia pöntön vesirajassa. Tulee pian huono olo.

Sinä jonka piti olla minulle turva. Nyt en edes tiedä mitä turvallisuus on. Tehän olette ammatti-ihmisiä. Neuvotte muita miten tehdä kun tulee vaikea paikka. Taisin olla liian vaikea. Toinen puhuu monille ihmisille anteeksiannosta. Minulle ette kuitenkaan ole antaneet anteeksi mitään. En minäkään vielä Teille. Ehkä joskus, anteeksiantaminen kuulemma keventää. Veisikö se pois minulta 10 liikakiloa?

Sen jälkeen kun lähdin, tein kaikki mistä varoitit tai kielsit. Elin vankina ja pääsin pakoon. Vapaus. Senkö piti tuntua turvalta. Väärin. En voi olla turvassa edes itseltäni. Pienenä näytin siskolle veriset ranteeni. Ehkäpä hän sanoisi Sinulle jotain. Ehkä sitten ymmärtäisit, että jokin on vialla. Enää ei tunnu kovin helpolta.

Olen hajalla. Silloin enemmän, nykyisin vähemmän. Hän vain katsoi minuun eikä ikinä kertonut Sinulle. Mutta eihän Sinua olisi kiinostanutkaan. Sanoit ettei rakkautta voi näyttää ostetuilla tavaroilla, kun halusin ponin. Se oli sellainen jonka häntä oli sateenkaarenvärinen muuten vaaleansininen ja suuret ihanat silmät. Minäkin haluan sellaiset silmät. Omani ovat punaiset kun katson peiliin, olen taas itkenyt. Kyllä tiedän, että kuulit. Et tullut lohduttamaan. Tajusin, minun on pärjättävä yksin.

Dokumentoinnista kyllä näkee miten helppo tapaus olin verrattuna siskooni. Eihän minusta ole kuin pari hassua sivua, hyvin sillä tytöllä menee. En tiedä miten siskollani. Eihän se minulle kuulu. Hänestä sentään on jotain mustaa valkoisella. Nyt jos kuolisin minua ei olisi kuin pari sivua. Koitan näin saada niitä sivuja lisää.