En usko siihen, että jokaiselle ihmiselle on varattu yhtä paljon pettymyksiä ja iloja. Että, ne tulisivat jokaisen elämään jossain vaiheessa, eri annoksina. Minun annokseni on ollut valtava.Ala-asteella ruokalassa ruoka haettiin jonossa. Pienimmät ensin. Tarjotin, muki, lusikka ja paperipyyhe.
Sitten pelottavin osuus. Ruokalantäti, joka katsoo minua alas " jaahas, sinä olet noin pieni, että saat oikein suuren annoksen, jotta kasvat!" Kaksi kauhallista. Pinaattikeittoa, josta en pidä. Menen tarjottimeni kanssa pöytään. Pöydänpintaan on jäänyt jälkiä edelliseltä syöjältä.
Tiedän, että kaikki on syötävä. Kananmunanpuolikas kelluu vaaleanvihreässä keitossa. Haaleaa maitoa mukissa.
Puolentoistatunnin hämmentämisen jälkeen olen saanut alas palan kananmunaa ja kolme lusikallista keittoa. Opettaja hakee minut pois ruokalasta. Hän vie minut keittiöön, jossa ruokalatäti on kahvilla. Tupakanhaju leijuu ilmassa sekoittuneena kahvin, keiton ja kanamunanhajuun. Minua oksettaa. Pää vinossa pyydän anteeksi. Nielen kyyneleitä.
Tämän jälkeen päätän, että kun olen tarpeeksi iso en ikinä syö pinaattikeittoa. Minun ei ole pakko. Enkä pyytele anteeksi sitä etten pysty.
Silloin en myöskään niele kaikkea mitä minulle tai minusta sanotaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti