Monesti. Hankalaa.En saa aikaiseksi. En saa itseäni ylös sunnuntaisin sängystä. En pue päälle, en syö. Murot ovat pehmenneet lämpimään maitoon. Kelluvat pinnalla.
Katson kattoa, johon aurinko heijastuu sälekaihtimen välistä. En pysty tähän yksin. Enkä pysty tähän kenenkään kanssa. Sunnuntait ovat laiskojen juhlapäiviä. Minullahan on syytä juhlia. Serpentiini vain puuttuu. Vapaapäivä. Sunnuntait valuvat mitättöminä yöhön.
Kohta on jo maanantai.
Annan jonkin kuvan ihmisille itsestäni. Kuva on joskus teennäinen. Varsinkin jos emme tunne. Olenhan minä kaikkea sitä mitä näette. Iloinen, hauska, seurallinen. Teille, jotka osaatte katsoa lävitseni, löydätte kaiken muunkin sen sotkun seasta. Ääripäitä, heikkoa ja vahvaa, kaunista ja rumaa, sekavaa ja joskus harvoin jotain selkeää. Niitä kaikkia. Teistäkin niitä löydän. Joskus vain haluaisi olla. Tyhjää. Jos kertoisin nämä asiat, loppuisiko se tyhjänpäiväinen valittaminen? Ei.
Eikä lopu minultakaan. Olen antanut vihdoin itselleni oikeuden tähän. Minulla on sanottavaa, vaikka en sanoisi mitään ääneen. Ainakaan en myönnä. Lukekaa täältä. Katsokaa joka rivi, jokainen sana ja rivien välit.
Siltikin minulta jää jotain tärkeää sanomatta.
Siksi olen äänetön.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti