Tyhmyys on sokeaa

Kaavake. Rasti ruutuun. Yläaste.
Tunnetko itsesi joskus masentuneeksi? Rasti.
Onko sinulla paha olla? Rasti
Haluatko satuttaa itseäsi? Rasti.
Lopputulos: lääkäri kertoo näiden tunteiden olevan ihan normaalia tämänikäiselle.
Onko oikeasti normaalia tuntea näin? Vieläkin? Vartti ja kaikki on ohi. Kättelen. Olen terve. Itse en tunne niin.
On vaikea yrittää sanoa sanaakaan. Kaavake olisi kertonut minusta kaiken, jos sitä olisi vain luettu. Rohkeasti. Silmät pysyivät kiinni. Sokeita, joilla ei ole edes keppiä tai koiraa apunaan. On helpompi sulkea silmät, kun totuus on liian vaikeaa käsitellä. Niin minäkin teen.
Joskus näkee punaista, joskus mustaa. Silmän pyöreä kuvio heijastuu luomiin. Itku tuntuu kamalalta kurkussa. Hengitys ei kulje. Katkonaisia henkäyksiä, samalla toivoen, että ilma kulkee perille saakka.
Sulkeudun huoneeseeni. Myöhemmin vasta tajuan. Kaikki ihmiset, jotka tapasin silloin, tiesivät taustastani. Aikuisena myöhemmin ajattelen, että jos he tiesivät taustani, mikseivät he tajunneet? Kysyneet mitään? Jollain tavalla vaistosin sen heistä. Se oli joku katse, tai ele. Aikuisten lause sattoi jäädä kesken, kun tulin paikalle. En silloin yhdistänyt sitä minuun.
Miksi kaunistella totuutta? Yrittivät käyttäytyä siinä normaalisti. Senkö vuoksi että itse käyttäytyisin normaalisti? Siis ylipäätään käyttäytyisin.
Silti oloni oli kuin muovipussinsisäistä hengitystä - täysin normaalia.