Kunpa olisin kuulunut jollekkin. Kasvanut kiinni. En olisi nyt niin irtoNainen. En kuulunut äidille tai isälle, en heille jotka minut kasvattivat, en sosiaaliviranomaisille. Pudonnut johonkin väliin, joka ei kuulu kenellekään. Olisin ollut jonkun oma, jonkun joka todella olisi tahtonut.
Olen alusta saakka tiennyt, etten ollut heidän. Jotenkin se vaan tehtiin minulle selväksi. Ja jälkikäteen, helppoa se on nähdä. Omaa lasta ei ikinä hylättäisi. Ellei olisi jokin syy, eikä sellaista syytä olekaan.
Ihmettelin pienenä, miksei minulla ollut samaa sukunimeä. Vastasin joskus puhelimeen, heidän sukunimellään. Ihan kuin olisin ollut joku vaihde, ala-asteikäisenä.
On hirvittävää huomata, ettei kuulu kenellekään. Olen irrallinen. Se on aika yksinäistä.
Ajauduin sinne vanhempieni virheiden takia. Mietin joskus, millaisia virheitä itse tekee? En tahtoisi tehdä suunnattomia, ne jäävät pysyviksi, muiden elämään. Näin pysyviksi, etten pääse irti, vaikka haluaisin. Tulevat joka päivä vastaan, kun kirjoitan nimeni kassakuittiin, kun lehtimyyjä soittaa Anna-lehden tilausta äidille joululahjaksi, kun katson joka aamu itseäni peilistä pestessäni hampaita. Vaahto suupielessä. Sylkäisen, vaahto huuhtoutuu viemäriin. Kasvot tuijottavat silmästä silmään, että sinä olet. Mistä tullut, muttei kuitenkaan kerro mihin menossa.
Mitä minusta olisi tullut jos olisin jäänyt laitokseen? Olisiko elämäni onnellisempaa? Mitä, jos jokin muu perhe olisi halunnut minut? Oikeasti halunnut. Pitäisi vielä yhteyttä. Kiinnostaisi mitä minulle kuuluu. Olisi ollut joku jolle soittaa, kun tarvitsi apua. Joku seinä johon nojata. Olisi edelleen.
Silloin minulla olisi perhe, mutten olisi tässä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti