Painajainen

Kun katson alas, näen vain oranssinpunaista laavaa, olen ympyrässä, laavamontussa, reunalla. Reuna on juuri ja juuri kahden jalkani levyinen, juoksen kehää, jotakin karkuun. Tiedän, että se jokin saavuttaa minut jos en juokse. Kun katson taakseni en näe ketään. Ääni voimistuu askelaskeleelta. Hullu ääni, ei naurua, vaan jotain pelottavaa mistä en saa selvää. Juoksen lujempaa, hengästyttää, vilkuilen välillä taakseni, kun tuntuu että se ääni saavuttaa minut. Aina, kun katson taakseni ääni lakkaa, mutta tiedän että minun on päästävä sitä pakoon.

Jalkani lipsahtaa reunalta. Putoan. Tiedän, että kuolen kun putoan laavaan. Olen vasta lapsi, en halua kuolla, sydän jyskyttää, pudotus tuntuu ikuisuudelta. Laavaan osuessani menen sen läpi, se oli vain ohut kerros. Olen pimeässä, putoan edelleen, epämääräisiä kasvoja ilmestyy mustaan, en tiedä keitä he ovat. Heistä kuuluu se ääni. Ei naurua.. kunnes aloitan juoksemisen alusta. Tämä on kuin peli, jossa on monta elämää. Liian monta. Miten saisin tämän pelin loppumaan?

Herään. Kello on vasta puoli 11, täytyy saada uudestaan unenpäästä kiinni, huomenna on koulupäivä. Pyörin hikisenä sängyllä, hiukset ovat tarttuneet niskaan kiinni. Hengästyttää.

Mustaa. Erivärisiä palloja muodostaen kysymysmerkin. Alussa pilvi, jonka reunalta pitää hyppiä kohti merkkejä, yksi kerrallaan. Hyppymatka on aika pitkä. Joku ajaa minua takaa taas. Viimeisen vihreän pallon päällä huomaan, että sen jälkeen on talo. Koti. Sinne minun siis tarvitsee päästä ennenkuin saan tämän loppumaan. Hyppään viimesen kerran. Putoan mustaan taustaan. En ylttänytkään. Jalkani ovat maitohapoila kaikesta tästä. Itkettää, kun en onnistu. Mustassa näkyvät taas vieraat kasvot ihmeellinen ilme kasvoillaan ja se ääni voimistuu. Korviini sattuu. Pudotus kestää kauan. Kunnes olen taas punaisella aloituspallolla. En ikinä pääse talon luo.

Kotiin.