Epäilys

Koska en muista asioita täysin ja ne ovat hämäriä muistikuvia, en välillä usko, että tämä on oikeasti osa minua. Olinko minä todellakin siellä, asuin, elin, monta vuotta sen jälkeen kun kaikki oli tapahtunut. Sekin asui, olin siihen yhteydessä vielä kun muutin pois, en tiedä miksi. Ehkä halusin hänen hyvittävän tekonsa minulle. Vaikka mikään ei olisi tuonut takaisin omaa. Menetys on liian suuri. Se vei minusta niin ison palan, joskus on todella vaikeaa myöntää itselleen tämä kaikki.

Olin menettänyt jo uskoni siihen, että joku voisi todella rakastaa minua, kaikesta huolimatta tällaisena. Siltikin välillä minulle pitää vakuutella sitä. Joskus se on vaan hankalaa uskoa. Ajattelen, että monet kaltaiseni kokevat samoin, miksi uskoa kun on jo monta kertaa tullut vasten kasvoja nyrkki, joka kertoo etten ole mitään. Todisteleminen käy hankalaksi kotona, tiedän, mutten osaa suhtautua muutenkaan. Loppuukohan se ikinä? Voisinko joskus vain olla, ajattelematta. Ajatteleeko Sekin sitä mitä teki minulle? Onkohan heillä ikinä minua ikävä? Minulla oli joskus, ja vieläkin ajattelen, että ajattelevatko he. Tai en tiedä onko se ikävä. Semmoinen tunne, outo, ei oikea kaipaus.

Vai olenko pyyhkiytynyt pois heidän muististaan?