Dokumenteissa sanotaan, että olemme siskon kanssa joutuneet kokemaan paljon pettymyksiä elämässämme eikä enää olisi varaa sellaisiin. Ihan kuin hän, joka nämä asiakirjat on kirjoittanut olisi aavistanut jotain. Siellä lukee myös, että itken, suorastaan huudan kaiken aikaa. Tämä johtuu ilmeisesti ihottumastani. Tekstistä puuttuu paljon osia, osa on peitetty piiloon, jättäen mustat palkit rivien väliin. Meistä on kirjoitettu yhteisiä papereita, joten siskon tekstejä en saa nähdä. Hänellä on oma versionsa, josta minusta kertovat asiat ovat peitetty. Uskomatonta, miten tärkeiksi dokumentit ovat minulle tulleet. Ne ovat ainoa asia, todiste siitä, kuka olen ja kenen. Mitä minulle on tapahtunut ja miksi. Tuohon aikaan dokumentointi on ollut erilaista kuin, mitä se olisi nyt. Jos nämä kirjoitettaisiin nyt, tietäisin enemmän. Nyt minulla on nippu valkoisia papereita, joissa selviää osa taustastani. Uudesta perheestä niissä ei oikeastaan lue mitään. Eikä papereista selviä millaista elämäni on uudessa kodissa ollut. Se aika löytyy pääni sisältä. Muistan siitä paljonkin, minkä voisi oikeastaan jo unohtaa. Olen miettinyt miksi minulta myöhemmin ei kysytty mitään? Tietenkään en pienenä olisi osannut kertoa, mutta vanhempana, kun kasvoin siellä. Muistan, että joskus minulta kysyttiin jotain harrastuksiini liittyvää tai muuta vastavaa, muttei ikinä sitä millaista siellä oli asua, tai pelkäsinkö jotain. En tiedä olisinko uskaltanut näistä edes puhua. Olisin halunnut tietää mitä minulle olisi käynyt, jos olisin kertonut oikeita asioita elämästäni. Myöhemmin aikuisena olen miettinyt kertoisinko nämä asiat niille ihmisille jotka ovat vaikuttaneet sijoitukseeni jotenkin. Mutta olen päätynyt siihen, etten halua pahoittaa heidän mieltään. Voisi kai se olla aika syyttävääkin. Että teidän takia olen nyt rikki. Amputoitu, pahoinpidelty sisin. Kaiken tapahtuneen jälkeen ihmettelen miten olen tässä. Elävänä ilman mitään lääkitystä. Katto pään päällä, mies, koti, työ, perhe. Normaaleja asioita, tavoitteita ihmisille. Olen saanut kaiken tämän, tapahtumista huolimatta. Se on mieletöntä.
Tapahtumat ovat elämääni. Osa taaksejäänyttä. Löydän silti ne edestäni. Osa tulevaa. Tämä on minua. En voi irroittaa sitä, joten opettelen käsittelemään ja elämään näiden tapahtumien kanssa.
"On mulla asiat joskus osuneet kohdalleen.
Se saattoi vahinko olla,
eikä tapahdu uudelleen.
Suru joskus käy, ja ikävää riittää;
kantaa laineet laivatkin.
Mistä mun pitäis ketäkin kiittää?
- Jossain on kai vastauskin."
-PMMP: tässä elämä on-
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti