Irrallaan

Juuri kun löydän jotakin pysyvää, tuntuu että pakenen ja haluan irti siitä kaikesta. Miksi en voisi jäädä, pysähtyä?
Juurtua kuin puu - paikoilleen, kasvaa isoksi?
Tuntuu typerältä myöntää itselleen, etten pysty siihen mitä haluan eniten. Juuri tätä. Sitoutua, uskaltaa olla tässä.
Mitä pakenen? Sitä, että joku oikeasti olisi vierelläni koko ajan. Omaa epävarmuuttani kyetä ihmissuhteeseen.
Kaikki aiemmat ihmissuhteeni ovat kaatuneet ennemmin tai myöhemmin omaan lähtööni.
Minulla ei ole ollut mitään pysyvää.
Olen ollut alle vuoden ikäinen, kun minut on ensimmäisen kerran hylätty. Jonnekin baariin. Henkilökunta ilmeisesti ilmoitti minusta lastensuojeluun.
Olen tullut hylätyksi toistekin, baarissa, mutta se on ollut minulle ehkä silloin aikuisena ihan oikein.
Kuka jättää lapsensa? Tekee ihmisraunion? Se minusta tuli kun kasvoin. Raunio, joka ei kestä enempää hylkäämisiä, torjutuksi tulemisen tunnetta.
Kuka sellaisesta pitää huolta? Minun itseni pitäisi jo osata.
Kun on jätetty liian monta kertaa lapsena, ei osaa muuta kuin jättää itse, ennekuin se toinen ehtii.
Ettei sattuisi enää. Enempää.