Hiljaista

Riidellessä huutaminen tuntuu paremmalta, kuin puhumattomuus. Mykkäkoulu. En voi sietää sitä. Hiljaisuus muistuttaa kahdesta viimeisestä vuodesta kodissanne.

Mielipiteesi ilmaisit yläkerrasta: polkemalla jalkaa lattiaan. Yritit sanoa, olkaa hiljaa! Helpompaa olisi ollut vain sanoa ääneen. Miten minun on täytynyt loukata sinua, kun et edes tuota lausetta voinut sanoa? Mielestäni en edes ollut kovin hankala. Noudatin kotiintuloaikoja. Niitä, jotka saivat minut tuntemaan oloni vangiksi. Tiedän, että asetit kovat rajat, etten löydä väärää seuraa tai tekemistä. Se oli sinun välittämistä. Mitään muuta siihen ei kuulunut. Ei halausta, ei kysymyksiä "miten menee", ei mitään.
Kunnioitin silloin jollain tavalla teitä. En tiedä oliko se enemmän pelonsekaista "kunnioitusta", vai mitä. Joka tapauksessa sekin on hävinnyt. En voi kunnioittaa ihmistä, joka on hylännyt, sulkenut silmänsä, ja pahoinpidellyt henkisesti olemuksellaan, jättänyt rakastamatta.
Sinussa on paljon sellaista, jota en osaa selittää sanoin. En osaa kuvailla täysin sinua.Olit hankala. Olin hankala.
Mutta sinä olit aikuinen. Sinun olisi pitänyt tietää paremmin. Sinun olisi pitänyt kestää enemmän, ei minun. Olin lapsi. Sinä et.

Et voinut kestää, että pystyin sinusta huolimatta säilyttämään puheyhteyden mieheesi.
Oletko koskaan miettinyt mistä se johtui? Siitä, että hän kuunteli. Häntä kiinnosti. Sinua ei. Tuntui joskus jopa, että hän välitti. Miten sait hänet lopettamaan välittämisen? Oliko vaihtoehtoina sinä tai minä? Jäin toiseksi. Miten kukaan pystyy valitsemaan puolisonsa ja lapsen väliltä? Raukkamaista.

Hiljaisuutta on kestänyt kauan. Joskus siitä voi nauttia. Mutta en siitä täydellisestä. Hiljaisuuteen tarvitaan airon vedessä lipuva ääni, puiden kohina tuulessa tai lokin nauru.

Sellainen hiljaisuus voi antaa anteeksi. Ajallaan.