Hirmutekoja

Vuosia sitten yritit saada minut puhumaan jollekin tätille terveyskeskuksessa. Siitä ei oikein tullut mitään. Itse et yritänyt saada minuun yhteyttä, vaan sysäsit sen toiselle. Luulitko todellakin, että puhuisin ihmisille, joka tuntee sinut? En kertonut hänelle mitään. Enkä sinullekaan, et kysynyt. Et itse kertonut minulle mitään. Lopulta kävin siellä yhden talven. Velvollisuudesta.

Talo oli aika hiljainen. Kunnes kasvoin. Sen jälkeen lopetit vähäisetkin puheesi minulle. Minusta tuli äänekkäämpi. Oliko tarkoituksesi saada minut tuntemaan mahdollisimman yksinäiseksi? Onnistuit.
Eihän näitä asioita voi edes sanoa ääneen. Joskus leikin, että puhun unissani. Kerroin kenet haluasin talosta pois. Lisäsin sen vielä siihen loruun: ”puh, pah, pelistä pois!” Sitten tulit alakerrasta sanomaan minulle, että nyt hiljaa. ”Mitä sä tuommosia?” Kai sekin oli yksi niistä kerroista, kun yritin sinulle kertoa. Et vain kuunnellut. Et halunnut. En minäkään haluasi tietää, jos olisin synnyttänyt hirviön. Jollain tasolla tiesit. Muuten et olisi kysynyt. Kunpa saisin sinut nyt hetkeksi istumaan, sidottuna, suu teipattuna. Kertoisin sinulle, joka ikisen kerran. Täsmällisesti, yksityiskohtia säästelemättä. Sinä vain suljit silmäsi. En usko, että pystyn koskaan antamaan sitä anteeksi.
Ne on tekoja, joiden vuoksi ihmisiä istuu vankilassa. Tekoja jotka veivät minulta itseni, arvostukseni, lapsuuteni, kyvyn nauttia pitkäksi aikaa. Tekoja jotka ovat muokanneet sisäisen kuvani vääristyneeksi. Jollain tapaa ne ovat saastuttaneet minut, enkä saa sitä pois itsestäni. Tekoja, joiden pitäisi jäädä tekemättömiksi. ”perheen” sisällä tehtyjä asioita, joita ei saa pois. Niistä teoista syntyy nyt sanoja. Sanoja, joita en ikinä uskonut sanovani ääneen.