Se

”onko kukaan meistä tehnyt sinulle jotakin pahaa?”
Taisit tietää jo vastauksen. Kirkkain silmin saan sanotuksi epävarman ein. Ole hyvä, siinä Sinulle puhdas omatunto. Oletpahan ainakin kysynyt. Nyt kun löydät mökiltä 15 vuotta vanhoja muistivihkoja, näet ajatukseni. Kuka se oli ja mitä se teki. Siellä ne lukee. Pelottavaa. Niin minustakin sunnuntaisin kun te katsoitte saksalaisia dekkareita alakerrassa.
”Kerron tästä”, sanoin. –”Luuletko että kukaan sua uskoo”. Niin ei tietenkään, enhän ole Sinun omasi. Se on. Häviän tässäkin. Luulen että minun pitää mennä naimisiin sen kanssa. En halua. Olisin halunnut valita itse. Silloin en vielä ymmärrä. Tahdon aina hänen huoneeseen nukkumaan. Luulen että minun täytyy. Mutta sitten Se meneekin pois. Nukun siellä patjalla yksin. En voi mennä huoneeseenikaan kun siellä kuuluu se ääni. Varovainen kuiskaus, joka käskee ottamaan yöpuvun pois.
Pakenen. Se ei tee sitä enää.
Luen dokumenteista yli 10 vuotta tapahtuneen jälkeen. Minulla on unihäiriöitä ja olen levoton. Siellä lukee että ne johtuu äidistäni. Ei johdu. Ne johtuu Siitä. Sitten Se vielä sanoo pitkien sairaalakokeiden jälkeen että ymmärrätkö kuinka paljon rahaa tuollaisiin tyhjänpäiväisiin tutkimuksiin on mennyt. ”Käyttäydy normaalisti”. Halusin, että ne lääkärit tutkivat ja näkevät mikä minun on. Ettei minun tarvitse kertoa. Kuitenkin joudun takaisin laitokseen jos kerron. Eivätkä he nähneet. Eihän kukaan. Nyt kun usean vuoden jälkeen olen kertonut harvoille, niin eivät hekään usko. En jaksa enää todistella.
Kysyin Siltä, miksi hän teki niin. Sain vastaukseksi ankean en tiedä. Harmittaa, olisin halunnut syyn. Vaikka tiedän ettei sellaista syytä olekaan mikä kelpaisi minulle. Ei enää.
Kaikestahuolimatta tästä oli tullut kotini.
Löydän sen nyt etuovesta.
Tekisi mieleni kertoa että tuossa huoneessa pelkäsin. Ja tuohon seinään jäi sormistani jäljet, kun minun oli huono olo. Raavin sitä. Nyt se on paneloitu piiloon.
Voisiko joku piilottaa minutkin?