Hippuja

Minulle olisi pitänyt kertoa enemmän. Tahdoin päästä pois, mutten uskaltanut. Entä jos jossain olisi huonommin? Mihin ylipäätään joutuisin? Eikä minulla ollut varaa kärsiä enempää. Tässäkin on jo riittävästi. Olen miettinyt miksi minulle ei oikastaan kerrottu. En varmaan koskaan kysynyt. Nyt kun haluaisin tietää, saan pari aa-nelosta tekstiä ja se on siinä. Sieltäkin on hävinnyt minulle arvokkain. Kirje. Sitä ei koskaan löytynyt. Dokumentit on kirjoitettu varmaankin sillä ajatuksella, etten koskaan lukisi niitä. Hävettää heidän puolesta. Teksti on jotenkin... Ihan kuin sen olisivat kirjoittaneet henkilöt, joiden pitää tuntea itsensä tärkeämmiksi ja paremmiksi. Varmaan he tunsivatkin. Eipä ihme. Silti se loukkaa minua.
Lopulta en edes tiedä kuinka tähän jouduin. Paljon sellaista, jolle en itse voinut mitään. Vaikeinta on ollut pysyä hengissä. Ja järjissään. Enkä vieläkään aivan osaa sitä. Vaikeaa on ollut myös yrittää antaa anteeksi. Pystyä jatkamaan. Kääntää selkä. Unohtaa.
Minulta vietiin alusta jolle olisi voinut kasata edes jotain. Jouduin aloittamaan tyhjästä. Miten ylipäätään ihminen voi rakentaa omaa identiteettiään tietämättä oikeastaan mitään? Palasia, jota liimailen yhteen aina, kun vain voin. Kunpa saisin edes pienen hipun jotakin, joka voisi pitää sen kasassa. Niitä hippuja on naurettavan vähän.
Muistamattomuus on ollut varmaan oma pelastukseni, mutta samalla se on vienyt minulta tärkeän osan siitä mitä olen. Jos saisin kertoa itselleni, matkustaa vähän taaksepäin. Rohkaisisin. Et tähän kuole. Etkä vielä siihen seuraavaankaan.
”Maasta se pienikin ponnistaa” – kuopasta vähän hankalammin.